Banff: turistilaumoja ja huiluostoksia
Banffin kansallispuisto on Kanadan vanhin – se perustettiin vuonna 1887. Myös Banffin kaupunki syntyi matkailun ansiosta toisin kuin esimerkiksi Canmore, joka oli alunperin kaivoskaupunki. Valtaisat turistimäärät tulivat silti meille hiukan yllätyksenä vietettyämme ensimmäiset päivämme vuorilla ja puiden siimekseen rakennetulla suojaisella leirintäalueella kaukana asutuksesta.
Jo aamupäivällä Banffin kaunis pääkatu kuhisi matkailijoita. Canmoren lailla paikalla ei ollut ainoastaan ulkoiluhenkisiä turisteja, vaan suurin osa oli eläkeläisiä ja lapsiperheitä. Kalliovuorten upeat luonnonnähtävyydet sijaitsevat niin kätevästi autoteiden varsilla, että ei tarvitse juurikaan takapuoltaan nostaa ne nähdäkseen. Kohde on siten mainio myös sellaisille, jotka eivät voi tai halua kovin paljoa kävellä.

Edellispäivän vuorikiipeilyn jäljiltä jalkamme olivat sen verran levon tarpeessa, että päätimme keskittyä shoppailemiseen ja syömiseen. Löysimme oivan korealaisravintolan, jonka bibimbap-annokset antoivat mukavasti energiaa loppupäiväksi.

Kävelimme pääkatua edestakaisin, ja aina vain mukaan tarttui lisää tuiki tarpeellisen oloista kampetta etenkin vaelluskaupoista. Minulta puuttuikin vielä retkikotelo keitettyjä munia varten! Myös kymmenen vuotta palvelleet ja useaan otteeseen hajonneet vaellussauvat menivät vaihtoon.

Pääkatu Banff Avenuen lukuisista kahviloista ja makeispuodeista levisi ulos asti vaahterasiirapin tuoksu. Ilma oli leppoisan lämmin ja tunnelma korkealla. Joka puolella ympärillä kohoavat vuoret saivat sympaattisen kaupungin näyttämään entistä viehättävämmältä. Huomaamatta Banffin kaduilla vierähti ihan koko päivä, ja saimme pitää kiirettä, että ehdimme erääseen museoon, missä todella halusin vierailla.
Buffalo Nations Luxton Museum sijaitsi kauniilla paikalla joen vieressä. Sen yhteydessä oli kauppa, jossa myytiin kaikensorttista intiaanihenkistä matkamuistoa. Itse museo koostui valokuvista, historiallisista esineistä ja dioraamoista sekä vahanukeista. Museossa esiteltiin Kanadan eri alkuperäiskansojen kulttuureja ja tapoja keskittyen Kalliovuorten kansoihin. Etenkin helmin ja piikkisian piikein kirjaillut vaatteet olivat upeita.


Viimeisestä näyttelyhuoneesta kuului puheensorinaa. Menin vilkuilemaan, tapahtuisiko siellä jotain mielenkiintoista. Iäkkäämpi herrasmies oli alkanut esitellä sveitsiläisperheelle Iyarhe Nakoda -kansan perinnesoitinta: jousipyssyn jousen pää laitettiin suuhun, ja ohuella kepillä koputeltiin jännettä niin, että suuontelossa syntyi resonoiva ääni. Soittimen nimi oli cha-hunga, ”puiden päällikkö”, ja sen soittaminen oli kuulemma vanha tapa, joka opetettiin nuorukaisille heidän ensimmäisen metsästysretkensä jälkeen.
Mies esittäytyi Helmer Koskanubaksi, ja hän oli itsekin Iyarhe Nakoda -kansaa (heimoa kutsutaan myös nimellä Stoney Nakoda tai Rocky Mountains Nakoda). Hänellä oli mukanaan myös kehärumpu ja perinteinen poppelipuuhuilu.
Innostuin huilusta ja sain kokeilla sitä. Soittimesta lähti todella kaunis, matala ääni. Helmer näytti, kuinka sillä voi kutsua rakastetun sydäntä: kun huilua soittaa aivan toisen selän takana, matalat ääniaallot tuovat rauhoittavan tunteen ja kuulijan mieltymys soittajaa kohtaan voimistuu. Kehärummun soittaminen selän takana taas tuntui todella fyysisesti rentouttavalta, kun matala kumina oikein värisytti lihaksia.
Kysyin, olisiko huiluja myynnissä jossain. Helmer kertoi, että niitä kyllä myydään tehdasvalmisteisesti parinsadan dollarin hintaan, mutta niissä ei ole kovin kaunis ääni. Hiukan surkeana kysyin, valmistaako hän kenties itse huiluja. Hän kertoi tehneensä yhden huilun tilauksesta jolkekin saksalaiselle, ja ehdotti, että voisi tehdä minullekin huilun – voisin maksaa sen tilisiirtona vasta saatuani soittimen postitse. Postinkäsittelyn kovakouraisuuden ja tulliselvitysten monimutkaisuuden tuntien vaihtoehto ei kovasti houkuttanut, ja yritin luoda Helmeriin mahdollisimman anovan katseen. Sitten hän ehdottikin, että voisin ostaa hänen nykyisen huilunsa ja hän veistäisi itselleen myöhemmin uuden. Tämä kuulosti jo paljon paremmalta! Tämä ihanasti soiva huilu oli sitäpaitsi huomattavasti huokeampi kuin turistihuilut.
Helmer jatkoi musisointia ja antoi minulle kehärummun soitettavaksi. Sveitsiläisperhe ja ystäväni kuuntelivat ihastuneena, kun intiaanimuusikko loihti jousestaan suun avulla mitä kummallisimpia ääniä. Helmer halusi lopuksi soittaa round dancen, piiritanssin, jolla vierailijat toivotetaan tervetulleeksi. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja tanssimme Helmerin opastuksella piirissä kehärummun rytmin mukaan.

Olin hatioissani uudesta huilustani. Museo oli jo sulkeutumassa, ja Helmer esitteli parkkipaikalla vielä uuden huilun aihion, jota hän oli veistämässä. Hän lupasi kertoa sähköpostitse koko huilun tarinan, kunhan pääsen kotiin. En malta odottaa! Huilussa on pieni veistetty lintu, nahkanauha ja kolmea eriväristä lankaa koristeena. Kaikilla on oma symbolinen merkityksensä Nakoda-kansan mytologiassa.
