Bhaktapur: Jugurttien kuningas ja pikkutyttöjen häät hedelmän kanssa
”Ei huolta, emme koskaan tule lentokentälle vastaan ennen kello kymmentä aamulla,” vastasi nepalilaisen matkatoimiston edustaja, kun tiedustelin, olisiko oppaamme meitä odottamassa todellakin jo kello 6:15, kun koneemme oli määrä laskeutua. Turkish Airlines on viime syksynä avannut ainoana lentoyhtiönä reitin suoraan Euroopan mantereelta Kathmanduun, mutta kunnianhimoisesta aikataulusta huolimatta koneet eivät lähes koskaan pääse laskeutumaan Kathmanduun ennen kuin sakea aamusumu hälvenee. Niin kävi nytkin, ja pääsimme perille vasta puolenpäivän aikaan.
Viime kerralta tuttu sympaattinen vaellusopas Bishnu vastaanotti meidät halaten ja ripusti kaulaamme tervetuliaiskukkaseppeleet. Saapumispäivän ohjelma olikin heti tiukka, kun meidän oli määrä tavata paikalliset ystävämme Deena ja Mateena.
Mateena on kotoisin Bhaktapurin historiallisesta kaupungista, joka sijaitsee reilut parikymmentä kilometriä Kathmandusta itään. Hän oli luvannut esitellä kaupunkia meille. Tapasimme toisemme upean Unescon perintökohteeksi nimetyn Durbar Squaren eli Palatsiaukion tuntumassa. Myös Mateenan ystävä Ashish liittyi seuraan.
Palatsiaukiota ympäröivät lukemattomat hindutemppelit, joista suurin osa on peräisin 1600-luvulta. 55-ikkunainen palatsi, suuret sotarummut, kultainen portti, kuninkaan ja kuningattaren peseytymispaikka – kaikki olivat täynnä upeita yksityiskohtaisia puu- ja metallikaiverruksia.
Bhaktapurissa on neljä tärkeää aukiota lähekkäin toisiaan. Suuntasimme seuraavaksi Taumadi-aukiolle, jossa sijaitsi korkea 5-kerroksinen temppeli. Rakennuksen edessä oli käynnissä kova nikkarointi. Kun kiipesimme korkeat portaat ylös, näimme, että siinähän valmistuu jättikokoisia kärrynpyöriä. Ashish kertoi, että parin kuukauden kuluttua järjestetään Bisket Jatra -festivaali, jossa suurta vaunua kiskotaan kahteen suuntaan. Kaupungin eri puoliskojen ihmiset jakaantuvat kahdeksi joukkueeksi, ja voittajajoukkue saa viedä vaunun omalle puolelleen. Tapahtuma muistuttaa köydenvetoa, mutta on paljon väkivaltaisempi, ja joka vuosi ihmisiä liiskaantuu kuoliaaksi vaunua tempovien ihmismassojen puristuksissa.
Sitten oli vuorossa savenvalajien aukio. Röykkiöittäin erilaisia saviruukkuja lojui pitki aukiota kuivumassa. Käveleskelimme rauhallisesti ja kuuntelimme Ashishin ja Mateenan kertomuksia. Joka kadunkulmassa oli jonkin hindujumalan inkarnaatiolle pyhitetty temppeli.
Vastaan tuli myös pikkuisten leipästen myyntikärry, ja Mateena päätti, että meidän pitää maistaa niitä. Paani puri merkitsee vettä ja leipää: palloiksi paistettujen rapeiden ja onttojen leipien päälle tehdään pieni reikä, ja kolo täytetään etikkaisella liemellä ja perunatäytteellä. Leivät ovat yhden (ison) suupalan kokoisia, ja täti oli selvästi päättänyt myydä niitä meille sievoisen määrän, sellaista vauhtia hän ainakin niitä meille tarjoili.
Eräällä kadulla näimme upeaan puna-kultaiseen juhla-asuun sonnustautuneen pikkutytön. Kävi ilmi, että tänään olisi newari-tyttöjen ensimmäisen hääjuhlan päivä. Kathmandu-laakson omintakeinen newari-kansa naittaa tyttölapset kolme kertaa: ensimmäisen kerran 8-9-vuotiaana mennään naimisiin bela-hedelmän kanssa, toisen kerran ennen puberteettia auringon kanssa ja kolmannen kerran aikuisena miehen kanssa. Bela-hedelmän uskotaan kuvastavan tulevaa aviomiestä: jos se on iso ja pullea, on tuleva aviomies lihava, ja jos taas pieni, on mies hoikka ja komea.
Erästä katua kulkiessamme ystävämme yhtäkkiä viittilöivät meitä katsomaan sisään pikkuisesta porttikongista. Sisäpihalla odotti mielenkiintoinen näky: kymmeniä punaisiin ja kultaisiin perinneasuihin puettuja pikkutyttöjä ahmi maassa istuen ruokaa kuin viimeistä päivää! He olivat paastonneet koko päivän ja saivat vasta nyt auringon laskiessa syödä. Seuraavana päivänä olisi edessä vielä toinen seremonia, jossa tytöt soittaisivat bambuhuiluja. Tämä oli siis bela-hedelmä-häiden ensimmäinen osio.
Sitten Mateena vei meidät katsomaan isänsä pientä taidegalleriaa, joka oli paremminkin kauppa. Kaupassa oli myynnissä isän sekä hänen taiteilijaystäviensä turisteille suunnattuja Nepalin vuorimaisemamaalauksia.
Tapasimme Mateenan veljen, joka kipaisi hakemassa meille läheisestä puodista jugurttiannokset. Tämä ei ollutkaan ihan tavallista jugurttia, vaan Bhaktapurin erikoisuus: juju dhau eli kuningasjugurtti! Se oli paksua, täyteläistä ja hiukan kardemummaisen makuista, eikä Bhaktapurin-vierailumme olisi kuulemma ollut täydellinen ilman sen maistamista.
Vierailimme vielä Mateenan tädin perheen omistamassa paperikaupassa ja -tehtaassa. Näimme, kuinka perinteinen käsintehty nepalilaispaperi valmistetaan. Samassa paikalle pölähti nuori mies, joka ensi töikseen tiedusteli, olemmeko me ne, jotka puhuvat sitä uralilaista kieltä. Hiukan kysymystä ihmeteltyämme selvisi, että nuorukainen nimeltä Suyog oli Mateenan serkku, ja nuoresta 23 vuoden iästään huolimatta jo hyvinkin oppinut – hän puhui mm. sujuvaa sanskritia, eikä jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta lausua kieltä meidän kuultemme. Suyog oli seuraavaksi lähdössä opiskelemaan Oxfordin yliopistoon vuodeksi. Hän alkoi innoissaan luennoida 17-vuotiaana kirjoittamastaan teoksesta, joka käsitteli buddhalaisuuden ja hindulaisuuden ikonografiaa.
Suyogin luetellessa opinnäytteitään kipusimme paperitehtaan katolle, jonne perhe oli pari vuotta sitten päättänyt rakentaa oman stupan! Rakennelman puuosat oli kierrätetty muutaman sadan vuoden ikäisestä rakennuksesta, ja sen päällä oli pronssinen huippu, joka oli 800 vuotta vanha. Suyogin perhe oli omistautunut kotikaupunkinsa historian vaalimiselle, ja paperitehtaan yhteyteen oltiin parhaillaan rakentamassa omaa museota, johon tehtäisiin replikat Bhaktapurin kuuluisista puukaiverruksista. Mateenan isä oli piirtänyt mallit näihin tuleviin museoesineisiin, ja Suyogin isä oli vastuussa niiden veistämisestä. Todella ihailtavaa oma-alotteisuutta kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa ympäristössä!
Illan pimetessä ystävät järjestivät meille taksin takaisin hotelliin. Kadut olivat autoja lukuunottamatta lähes pimeät, koska sähköt ovat poikki päivittäin yli puolet vuorokaudesta.
