Digitaalisia taidenautintoja
Tähtilaulaja T.M. Krishnan kerrotaan toisinaan ojentavan konserttiensa yleisöä varsin suorasukaisesti. Moni intialaiseen tapaan kesken kappaleen ulos kävelevä kuulija on kuulemma saanut peräänsä Krishnan ironisen kommentin: ”Kohta meillä on täällä pelkkiä musiikin tuntijoita!” ”Älkää vielä lähtekö, voittehan ymmärtää jotain seuraavasta kappaleesta!” Kerran taiteilija tuskastui kuulijoitten rauhattomuuteen niin, että hän, hetken laulettuaan, yksinkertaisesti sulki mikrofonin, nousi ja lähti kotiin. Olen itsekin ollut konsertissa, jossa Krishna tuijotti yleisöään tiukasti ja tokaisi sitten: ”Tulkaa nyt pois sieltä Facebookista, niin voin alkaa laulaa!”
Muusikon huoli on tuskin liioiteltua. Olen istunut konserteissa, joissa joka toinen kanssakuulija tuntuu roikkuvan netissä. Kuulijat myös kuvaavat ja tallentavat konsertteja ja lataavat niitä sosiaaliseen mediaan välittämättä sen paremmin muusikoitten oikeuksista kuin hyvistä tavoistakaan. Harva viitsii pyytää kuvaamiseen luvan. Vain huiluvirtuoosi Shashank laittaa konserttiensa järjestysmiehet kieltämään kamerakännykän kanssa heiluvia yleisön jäseniä. Vähintään päivitetään statusta: ”Olen mahtavassa konsertissa!” Ja sitten seuraa kavereitten kommentien ja kysymysten virta, jonka kanssa muusikkoparan laulu ei mitenkään pysty kilpailemaan.
Etelä-Intia on tietotekniikan vahvaa aluetta. Useitten amerikkalaisten ja eurooppalaisten firmojen atk-palvelut on ”ulkoistettu” Bangaloreen, Hyderabadiin tai Chennaihin ja aika moni nuori tuttava kertoo olevansa software engineer, kun ammatista tulee puhetta. Myös amerikkalainen kännykkäjätti NOKIA pyörittää suurta matkapuhelintehdasta Chennain liepeillä.
Intialaisten tietoteknisistä valmiuksista on ollut paljon iloa musiikkielämälle. Olen itsekin lukemattomia kertoja harjoitellut intialaisten muusikkokollegoitten kanssa uusia sävellyksiä SKYPEn välityksellä. Ystäväni Sai Shravanam äänitti studiossaan Chennaissa osia Oscar-palkinnon musiikistaan saaneen elokuvan Life of Pi ääniraidasta, ja säveltäjä Mychael Danna ohjasi prosessia koko ajan Hollywoodista netin välityksellä.
Etelä-Intian klassisen karnaattisen musiikin ystäville tarjotaan monia tehokkaita internetpalveluita. Kutcheribuzz kertoo tulevista konserteista ja pitää yllä eloisaa keskustelupalstaa karnaattisen musiikin ystäville. Myös intialaisen klassisen musiikin erikoislehti Sruti pitää yllä nettilehteä.
Intialaisten aktiivisella internet-harrastuksella on vähintään kaksi puolta: se tarjoaa paljon mahdollisuuksia hankkia tietoa ja pitää yhteyttä samanmielisten kanssa. Kolmekymmentä vuotta sitten raahasin aina Intiasta matkalaukullisen C-kasetteja. Nyt löydän kaiken haluamani YouTubesta ja Spotifysta.
Asian toinen puoli on se, että karnaattisen musiikin esittäminen on aina ollut luonteeltaan nimenomaan sosiaalinen tapahtuma. En hanki kausikorttia The Mylapore Fine Arts Clubin konserttisarjaan saadakseni räplätä älypuhelinta samassa tilassa muitten nörttien kanssa. Haluan kuunnella karnaattista musiikkia sitä rakastavien ihmisten seurassa. Haluan keskustella siitä, väitelläkin, ja jakaa yhteisen kanttiinin pöydän äärellä havaintoja satunnaisten ohikulkijoitten kanssa. Myöhemmin saatan tehdä tapahtuneesta statuspäivityksen, mutta konsertissa haluan keskittyä musiikkiin.
Tahdon kokea musiikin elävässä vuorovaikutuksessa lavalla esiintyvien soittajien kanssa. Karnaattisessa konsertissa muusikot ja kuulijat kommunikoivat jatkuvasti monella eri tasolla. Juuri tuossa vuorovaikutuksessa on karnaattisen musiikin erityinen viehätys, ja juuri sen takia matkustan joka vuosi Intiaan ja istun Mylaporen sabhassa ilta illan jälkeen. Haluan aistia jotain siitä välittömästä tunnelmasta, jonka kuvittelen vallinneen Euroopankin kamarimusiiki-illoissa pari vuosisataa sitten.
*
Tässä blogisarjassa kerrotaan intialaisesta The Mylapore Fine Arts Club -konserttiyhdistyksestä (MFAC).
