Ensikertalainen Käsivarren erämaassa
Eräänä keväisenä päivänä vuonna 2018 ystäväni vihjaisi ilmoittautuneensa opastetulle ryhmämatkalle Halti-tunturille. Kun päivämäärät vaikuttivat sopivan kerrankin omiin menoihini, viiden minuutin harkinnan tuloksena näpyttelin ilmoittautumiskaavakkeen kännykällä – ensimmäinen Lapin-vaellukseni odotti muutaman kuukauden päässä!
Tosin vasta myöhemmin luin tarkemman kuvauksen jossa selvisi reitin ja päivien pituus. Olin kuvitellut hiukan lyhyempää retkeä, mutta menköön.
Olen onnistuneesti vältellyt Lapissa vaeltamista kaikki nämä vuodet – osin aikaansaamattomuuttani ja osin siksi, että varsinkin ilman Lappi-scenen tuntemusta järjestelyt ovat vaikuttaneet haastavilta. Nyt, kun kyseessä olisi opastettu retki, ei tarvitsisi miettiä turvallisuusseikkoja ihan niin perinpohjaisesti, ja ryhmästäkin saisi juttuseuraa.
PÄIVÄ 1: KILPISJÄRVI – SAARIJÄRVI (12,5km)
Suomea olivat juuri heinäkuussa koetelleet historiallisen korkeat lämpötilat jo melkein kahden viikon ajan. Luojan kiitos pahin helleaalto väistyi vaelluksen ensimmäisenä päivänä heinäkuun lopulla: mittari näytti enää +21c. Sekin toki tuntui tukahduttavalta, kun selässä painoi jättikokoinen upouusi rinkka, jota en ollut muistanut kertaakaan koettaa selkään sitten ostotapahtuman.


Ryhmässämme oli 13 toisilleen kutakuinkin vierasta henkilöä. Ensimmäisten kilometrien aikana ryhmädynamiikka alkoi muotoutua: viisi urheilullisinta henkilöä hengitti oppaan niskaan ja kulki etunenässä. Välimatka seuraavina tuleviin alkoi kasvaa suuremmaksi, ja loppupäivästä ensimmäisten ja viimeisten vaellusvauhtien välillä oli eroa jo tunti. Retki oli aloitettu ennen puoltapäivää, ja parin pidemmän pysähdyksen taktiikalla olimme ensimmäisessä leiripaikassa Saarijärvellä iltasella.
Olen aiemmin vaellellut vain metsä-Suomessa, joten puuttomat aukeat olivat ilo silmälle, kun reitti näkyi kauas eteenpäin. Jo ensimmäisten tuntien aikana sai tuntea olevansa oikeasti suuressa erämaassa!



Reitti Haltille seurailee Kalottireittiä. Se on merkitty keltapäisin kakkos-kakkosin, ja polku selkeästi tallautunut, joten eksymisen vaaraa ei ollut, vaikka me keskijoukkio jäimme sekä ensimmäisen että viimeisen oppaan välimaastoon.
Saarijärvellä oli autiotupa, mutta koska maasto sen ympärillä oli kivikkoista, parempi leiriytymisalue löytyi muutaman sadan metrin päästä. Pystytimme teltat harvakseltaan säilyttäen suomalaisen oman tilan tunteen ja kokkailimme kukin illallisemme itseksemme.

Laiskana ihmisenä minusta oli erityisen ahdistavaa pohtia kuuden päivän ruuat etukäteen. Kun yleensä on mahdollisuus hakea kaupasta mitä vain milloin vain mielitekojen mukaan, oli haastavaa keksiä mieluisaa syötävää, joka olisi kuivassa muodossa eikä painaisi liikaa. Hylkäsin kalliit retkiruuat jo heti kättelyssä, ne kun vaan eivät sovi makunystyröilleni. Päädyin hamstraamaan Aasia-marketista extra-tulisia pussinuudeleita ja kuivattua korealaista herkkua bibimbapia, lisäksi pikariisiä, merilevää ja japanilaista furikake-riisimaustetta sekä valmiita misokeittopusseja. Nämä olisivat ainakin hyvän makuisia!

Aamiaiseksi varasin ankeasti kaurapuuroa ja lounaaksi muutaman jälkiuunileivänpalan, meetvurstia, Aamupala-juustoa ja pieniä tortilloja sekä maustettua tonnikalaa pusseissa. Muutamia ylimääräisiä pussikeittoja, perunamuusijauhetta sun muuta heittelin varmuudeksi sekaan. Todella vaikea arvioida, kuinka nälissään sitä oikein rehkimisestä on!

Ensimmäisen päivän haasteena oli totuttaa kehoa edes jollain tasolla rinkan kantamiseen. Muut tuskailivat 17kg:n kantamustensa kanssa, mutta minullapa oli tapani mukaan rapiat 22kg. Ihan varmasti olin karsinut kaiken ylimääräisen! Heittelin vielä viime hetkellä pois muutamia potentiaalisesti tarpeettomia asioita, kuten ensiapupakkauksen. Luulen, että kannoin silti mukanani keskivertoa enemmän hygienia- ja lääkintätarvikkeita, enkä tule toimeen ilman kahta päällekkäistä makuualustaa (naurakaa vaan – jo muutenkin nukun teltassa huonosti, ja minusta tulee ihmishirviö, jos vielä selkäkin on kipeä!).
Vaikka Lapin vesien kerrotaan olevan puhtaimpia maailmassa, en millään viitsisi riskeerata vatsatautiin, joten mukana oli SteriPen, vedenpuhdistustabletteja sekä uutuutena viime vuonna hankittu filtteri, MSR:n TrailShot, joka oli odottanut käyttämättömänä kaapissa (olin toki testannut sitä muutamaan otteeseen vesijohtovedellä).

Ensimmäisen vesipullon tyhjettyä jo matkan puolivälissä päätinkin innoissani testata filtteriä. Olin jopa muistin virkistämiseksi katsonut opastusvideon juuri ennen lähtöä: letku asetetaan vesilähteeseen, pumppuosaa puristellaan kädessä, ja filtteröityä vettä lorottaa suuttimesta. Näin idioottivarma kuin tämä laite olikin, vesi ei suinkaan pulpunnut filtterin päästä, vaan koko suutin alkoi rakoilla liitoskohdistaan aina kun pumppua puristi. Vettä siis suihkusi liitoksista eikä suuttimesta. Jotenkin karmani oli päättänyt hajottaa tämänkin vedenpuhdistimen. No, tällä kertaa sain onnekseni SteriPenin toimimaan (vaikka olin hiljan vaihtanut paristot, sekään ei aivan joka kerta toimi), eikä uimahallin makuisiin tabletteihin tarvinnut vielä kajota. Onnittelin itseäni tripla-back upista. (Myöhemmin sivistyksen parissa selvisi, että TrailShotin filtterissä oli kuin olikin valmistusvirhe, ja sain muutaman kuukauden odottelun jälkeen maahantuojalta uuden vekottimen.)
Helle oli poistanut mukanaan lähes kaikki hyttyset. Maasto oli hyvin kuivaa, ja suuri osa kosteikoista ja puroista oli kuivunut olemattomiin. Tämä oli ehdottomasti iloinen yllätys! Leiripaikassamme hyttysiä tosin jonkin verran lenteli, kun varjo osui sopivasti. Ilta oli käsittämättömän lämmin, ja taisi olla viimeinen yötön yökin. Ystäväni päätti tempaista iltauinnin järvessä, minä tyydyin hiusten pesuun (biohajoavalla, hiukset takkuisiksi jättävällä shampoolla toki).
PÄIVÄ 2: SAARIJÄRVI – VUOMAKASJÄRVI (22km)
Liikkeelle lähdettiin kahdeksan jälkeen. Edessä olisi pitkä päivä. Sää oli täydellinen – lämmin ja aurinkoinen. Reitti jatkui jokseenkin puuduttavan tylsällä pätkällä loivaa ylämäkeä parin tunnin ajan, ja pohdin, mikä se Lapin viehätys on, joka saa ihmiset palaamaan kerta toisensa jälkeen.


Erona aiempiin opastettuihin vaelluksiini ulkomailla oli täällä kotimaassa se, että vaikka kyseessä oli opastettu ryhmämatka, kukin näytti kulkevan yksikseen omaa tahtiaan. Oppaitakaan ei koko päivänä ollut näköpiirissä, jos ei halunnut juosta kärjessä tai olla aivan viimeisenä, koska etjoukkojen ja viimeisen välille välimatkaa muodostui useita kilometrejä. Tämä tuli minulle yllätyksenä, olisin nimittäin nimenomaan kaivannut juttuseuraa ja oppaiden asiantuntemusta seudun luonnosta ja kulttuurista, minä kun kyllästyn yksin punnertamiseen alta aikayksikön. Ulkomailla vastaavilla retkillä porukka on tasoeroista huolimatta pyritty pitämään kasassa, ja asia on tehty selväksi heti lähdössä, eikä yhtenä ryhmänä vaeltamisen kanssa ole ollut mitään ongelmia.


Päivän leiriytymispaikkaa ei ollut etukäteen tarkoin määritelty, koska oli tarkoitus päästä mahdollisimman pitkälle niin, että seuraavana päivänä oltaisiin lähempänä Haltia. Päivä oli raskas niin fyysisesti kuin psyykkisesti: me seitsemän ryhmän keskivauhtista emme nähneet kumpaakaan opasta koko päivänä, ja kun Meekonjärveltä (johon oltiin sovittu tapaaminen, mutta ketään ei sitten siellä odottanutkaan) oltiin päästy vaivoin kolmisen kilometriä eteenpäin, ei edelleenkään ollut mitään viitettä etujoukkojen olinpaikasta. Viimeisenä tulevalla oppaalla oli radiopuhelinyhteys pääoppaaseen (mikäli puhelimet olisivat olleet kantomatkan päässä toisistaan), mutta hän tuli yhden asiakkaan kanssa vielä puolisen tuntia muiden perässä, joten emme saaneet omilla lepotauoillamme häneltäkään informaatiota.

Ryhmässä alkoi ilmetä vahvaa motivaation puutetta etenemisen suhteen, ja olin itse jo useaan otteeseen vapaan leiriytymisen kannalla. Yhtään tasaista kohtaa ei kuitenkaan reitin varrelle ollut siunaantunut, joten istuimme kivelle pohtimaan vaihtoehtoja. Samassa näimme pääoppaan jolkottelemassa luoksemme. Leiri oli kuulemma pystytetty ihan lähelle, mutta käytännössä matkaa oli vielä puolitoista kilometriä helvetillistä kivikkoa ja aavistuksen kylmäävä kanjonin ohitus kallioon pultatusta letkusta kiinni pidellen.



Joukkio häntäpään vaeltajia laahusti siis leiriin seitsemän, puoli kahdeksan kieppeillä. Oli melkoinen työ saada itsensä kokoamaan teltta ja valmistamaan ruokaa. Väsymys oli edennyt niin pitkälle, että vaikka keho huusi energiapulaa, ruokaa ei tehnyt mieli syödä. Tässä vaiheessa tuliset kiinalaiset nuudelit ja ystävän keittämä ylijäämävesi tuntuivat taivaan lahjalta!


Erämaa-alueissa on se mukava puoli, että leiriytyä saa ihan mihin huvittaa toisin kuin kansallispuistojen alueella. Toisaalta, jos lähistöllä ei ole autiotupaa, ei ole myöskään vessaa, ja sopivan näkösuojan etsiminen varvikon, kivirakan ja suonsilmäkkeiden sekamelskassa voi olla oikeasti haastavaa. Telttapaikkojen näkymät ovat kuitenkin vailla vertaa!
PÄIVÄ 3: VUOMAKASJÄRVI – PIHTSUSJÄRVI (7,5km)
Olin jo illalla päättänyt, että en lähde kieli vyön alla ruttaamaan Haltille asti. Nyt, kun kartan maastoa ja korkeuseroja oli oppinut hahmottamaan, täksi päiväksi suunniteltu 20-30 km urakka ei houkuttanut. Useimmille osallistujille nousu Haltille oli tietysti matkan päätarkoitus, kun taas minä halusin vaan nauttia Käsivarren erämaaluonnosta. Olen muutenkin sen verran hedonisti, että kun homma alkaa mennä suorittamiseksi, lyön mieluummin hanskat tiskiin siltä istumalta. Päätin lopulta lähteä muun porukan mukana Pihtsusjärvelle asti (karttaan kun oli merkitty matkan varrelle muutama näköalapaikka) ja leiriytyä siihen, kun ryhmä jatkoi vielä eteenpäin leiriytymään ja kohti Haltia.


Aamu oli onneksi valjennut aurinkoisena. Jättäydyin porukan viimeiseksi, että sain rauhassa räplätä kuvia kolmella eri kamerallani. Maisemia alkoikin taas ilmaantua: kaunis Vuomakasjärvi, upea 17 metriä korkea Pihtsuskönkään vesiputous ja ympäröivät tunturit olivat kerrassaan ihailemisen arvoinen näky! Näitä maisemia varten tosiaan kannatti ponnistella! Kuvasimme Suomen suurimpiin kuuluvaa vesiputousta hartaudella kakkosoppaan kanssa, ja pidimme runsaasti taukoja häntäpään nautiskelukerhon kesken.




Haltille lähtijät lounastivat Pihtsusjärvellä ennen kuin jatkoivat matkaa. Sovimme, että odottelen porukkaa seuraavana päivänä joskus klo 13:n ja 17:n välillä riippuen siitä, käyvätkö Haltilla illalla vai aamulla.
Ah autuutta! Sain valita telttapaikkani aivan itse, koska muita leiriytyjiä ei vielä alkuiltapäivästä ollut. Kallistumatonta pinta-alaa oli verrattaen vähän, mutta sellainen onneksi löytyi, eikä ollenkaan huonoilla näkymillä. Pykäsin teltan pystyyn, lekottelin patjalla ja nautin auringonpaisteesta.


Sitä iloa ei tosin kestänyt kauaa: samassa sadepilvet täyttivät taivaan, ja vettä alkoi tulla kuin saavista. Veden tulo ei kuitenkaan ollut huolenaiheista suurin: alkoi tuulla niin hirvittävästi, että pelkäsin telttani rikkoutuvan! Se kun ei ole tunturioloihin suunniteltu tunneliteltta, vaan siro hyvän sään kupoliteltta. Pitelin ainakin tunnin verran kaksin käsin teltan sisäsaumoista kiinni niin, etteivät telttakaaret taittuisi poikki. Myrsky tuntui kestävän ikuisuuden, ja käteni olivat hapoilla teltan kiinni pitelystä. Kun sade taukosi, kävin asentamassa pari kiinnikenarua lisää, vaikka teltan omat kiinnikkeet olivatkin jo käytössä.

Ilta onneksi kirkastui uudestaan kahdeksan maissa, ja sain keiteltyä iltateet. Söin itseasiassa toiseen kertaan päivällisen, kun tarkempien laskujen mukaan ruokaa olikin aika moneksi päiväksi liikaa…
Yhdentoista maissa alkoi kuulua moottorin pörinää. En ensin kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kunnes aivoni ymmärsivät, että erämaassa ei kuuluisi olla liikennettä. Taivaalta kaarsi pieni vesitaso tuoden ihmisiä läheiselle laiturille! Kone teki vielä toisenkin keikan, ja katosi auringonlaskuun. Aloin välittömästi suunnitella uutta retkeä tälle alueelle, mutta lentokoneen tai helikopterin kyydissä!

Porukkaa leiriytyi lopulta Pihtsusjärven autiotuvan ympäristössä noin kahdeksan teltallista, ja tupa sekä viereinen varaustupa olivat myös täynnä. Rupattelin joidenkin retkeilijöiden kanssa alueella vaeltelusta ylipäätään, ja ajatuksia suorittamisvapaasta valokuvailuretkestä alkoi hahmottua päässä.

PÄIVÄ 4: PIHTSUSJÄRVI – MEEKONJÄRVI (20km)
Ah, miten ihanan rauhallinen aamu! Ei sovittua heräämisaikaa (ennen yhdeksää herääminen on minulle myrkkyä kaikissa olosuhteissa)! Sain nautiskella aamiaisen jos toisenkin tuijotellen erämaajärveä ja poukamassa kelluvia vesilintuja. Aurinko paistoi taas, joskin tuuli oli melko navakka.




Oli sovittu, että odotan Haltilla kävijöitä palaavaksi klo 13 ja 17 välissä. Sieltä ensimmäiset kipittivätkin kahden maissa ohi Pihtsusjärven. Liityin porukan jatkoksi, ja könyäminen takaisinpäin kohti Meekonjärveä alkoi.
Niin selkeästi kuin reitti olikin merkitty (merkkipaaluja oli tiheimmillään parin-kolmenkymmenen metrin välein), erään mutaiseksi muuttuneen kohdan jälkeen harhauduin toisen ryhmäläisen kanssa pois reitiltä. Huomasimme asian vasta käveltyämme parisataa metriä merkkaamatonta polkua. Päätimme oikaista oikealle polulle pöpelikön kautta: olimme kumpareiden ja kivirakan saartamana. Löysimme parinkymmenen minuutin harhailun jälkeen tiemme oikealle polulle, mutta tässä vaiheessa minulla ei ollut käsitystä, oliko viimeinen opas jo ohittanut meidät vai ei.



Jatkoimme kävelyämme taas yksitellen. Seutu oli onneksi nyt tuttua, mutta motivaatio pääsi lopahtamaan uudestaan, kun ihmisiä ei ollut näköpiirissä. Istahdin kivelle, riistuin kengät ja aloin näpytellä muistiinpanoja päiväkirjaan – mitään oikeaa kiirettähän mihinkään ei ollut, kun pimeyden saapumisesta ei ollut ongelmaa eikä ruuan loppuminenkaan ollut vaarana.
Siinä jalkoja heilutellessa pölähti samassa kulman takaa yksi ryhmän jäsen, mikä oli päivän iloisin yllätys! Jaoimme yhteisen valokuvaus- ja rupatteluharrastuksen, joten saimme loppumatkaksi toisistamme seuraa omaan mateluvauhtiimme. Päätimme pitää kilometrin välein evästauon.

Leiri oli pystytetty Meekonjärven varaustupien tuntumaan. Otin telttani suunnaksi hulppean 830 metriä korkean Saivaaran: jylhä ja jyrkkä tunturi on tullut tunnetuksi presidentti Kekkosen kiivettyä sen laelle. Sää oli edelleen mitä mainioin. Seuraavana päivänä olisi edessä taivallus takaisin Saarijärvelle, missä vietimme ensimmäisen yön.

PÄIVÄ 5: MEEKONJÄRVI – SAARIJÄRVI (19km)
Ryhmän aamuvirkut urheilijat olivat pinkaisseet matkaan jo joskus seitsemän jälkeen. Ensimmäistä aamua lukuunottamatta yhteislähtöjä ei tällä retkellä harrastettu – porukka oli muutenkin niin hajallaan ja omissa oloissaan, etten edes oppinut 6 päivässä kaikkien nimiä. Hedonistiryhmä kampeutui polulle reippaasti yhdeksän jälkeen.


Sain nauttia jälkimmäisen oppaan kertomuksista Lapin luonnosta ja elämästä sekä rupattelusta toisen ryhmään kuuluneen hengenheimolaisen kanssa. Tämänkin päivän matka oli pitkähkö, joten sosiaalinen viihdyke oli tervetullutta. Lounastauon yhteydessä otimme reippaasti puolen tunnin nokoset erään autiotuvan pihalla. Ihmettelimme poroja, jotka säntäilivät sinne tänne: ilmeisesti petolinnut olivat jahtaamassa vasoja, ja porot hajaantuivat turvallisuussyistä. Enpä olisi tätäkään tiennyt ilman pitkään Lapissa asunutta opasta.




PÄIVÄ 6: SAARIJÄRVI – KILPISJÄRVI 12,5 km
Saarijärvellä koitti viimeinen yö erämaassa. Jostain niitä hyttysiäkin sitten ilmaantui aamuksi sellaisessa mittakaavassa, ettei tahtonut aamiaista saada syödyksi! Viimeinen lyhyt etappi takaisin Kilpisjärvelle tuntui sujuvan nopeammin kuin tulomatkalla. Ensimmäinen Lapin erämavaellukseni oli pulkassa!
Nyt kun tiedän, mistä Lapissa on kyse, voisin hyvinkin harkita uusintareissua tunturialueille. Suurimpana esteenä tosin on jäätävä ajomatka – tällä reissulla sen hoiti onneksi yli-inhimillisellä keskittymiskyvyllä varustettu ystävä, joka tarvitsi 13 tunnin ajomatkan aikana yhden 5 minuutin breikin (vrt. minä: nokoset tienposkessa noin tunnin välein). Hereillä pysyvän kuskin puuttuessa voi olla, että vaellukset suuntautuvat tulevaisuudessakin herkemmin vähempää ajamista vaativiin tai julkisilla saavutettaviin kohteisiin. Kunnolliseen Lapin-hulluteen taitaa siis vielä olla matkaa. 🙂
Elävää kuvaa retkeltä voi katsoa YouTubesta.