Hostellielämää ja uusia tuttavuuksia
Tämän reissun ehdottomia kohokohtia (no okei, upean luonnon lisäksi!) ovat olleet uudet tuttavuudet, joihin olemme ystävystyneet hostellin dormitorion lisäksi myös vaelluspolulla. Rentoihin kanadalaisiin on helppo tutustua myös ihan kaupungilla – muun muassa pienemmissä kaupoissa ja museoissa tuli rupateltua henkilökunnan kanssa ummet ja lammet.
Tutustuin myös muutamaan maahan muuttaneeseen japanilaiseen: jää on mukava murtaa järkyttämällä vastapuolta sujuvalla japanilla, jota he eivät osaa odottaa. Viime vuodelta eräs tällainen tuttavuus oli Yukako, joka työskenteli tarjoilijana edmontonilaisessa japanilaisravintolassa. Facebookin kautta jatkoimme yhteydenpitoa, ja kuin sattuman kaupalla tapasin Yukakon puoli vuotta myöhemmin pienessä hokkaidolaiskaupungissa, jossa kyläilin toisen ystävän luona. Hän oli muuttanut miehensä työn perässä takaisin Japaniin Edmontonista, ja odotti ensimmäistä lastaan. Oli todella hauskaa tavata uudestaan toisella puolen valtamerta!

Majoituimme koko reissun Hostelling International -ketjun dormitorioissa. Vaikka olimme reissumme suunnittelun kanssa liikkeellä viime tingassa (lentoliput ostettiin kuukausi ennen lähtöpäivää, ja majoitukset varailtiin sen jälkeen), saimme sänkypaikat naisten dormista kaikkiin haluamiimme hostelleihin suunnitelluille päiville.
HI-hostellit ovat ehdottomasti edullisin majoitusmuoto alueella (jos telttaa ei lasketa), mutta sesonkiaikana matkustaessa varaukset kannattaa tehdä jo useita kuukausia etukäteen. Kansallispuiston alueella (Banff ja Lake Louise) yö dormissa kansainvälisellä hostellikortilla maksoi noin 30-35€, ja Canmoressa, joka on kansallispuiston ulkopuolella, noin 27€/yö. Dormitoriot olivat neljän hengen huoneita, joten varsin omassa rauhassaan niissäkin saa majoittua.



Majapaikoissa huonekaverit olivat sen verran vaihtuvaa sorttia, että useimpien kanssa ei tullut juteltua kuin muutama sana. Lake Louisessa meillä oli onni saada samat huonetoverit peräti viiden päivän ajaksi. Meistä kehittyikin kunnon kaveriporukka, vaikka ikähaitari olisi tuskin voinut olla suurempi: meidän kahden varhaiskeski-ikäisen lisäksi huoneessa majailivat ensimmäisellä itsenäisellä matkallaan seikkaileva 21-vuotias montréalilainen Joëlle sekä maailmaa nähnyt, kolmen viikon roadtripillä yksin matkaava 80-vuotias Willie Victoriasta!
Ujohko Joëlle oli ranskankielinen, mutta puhui sentään kohtuullista englantia. Willie-täti sen sijaan oli kaikkea muuta kuin ujo. Tämän rautaisen ikäihmisen värikkäästä elämästä voisi tehdä vauhdikkaan seikkailuelokuvan – niin monta uskomatonta tarinaa pääsimme hänen elämästään kuulemaan!



Ensimmäisenä iltana houkuttelimme huonetovereitamme saunaan kanssamme. Joëlle kieltäytyi kohteliaasti, emmekä saaneet hänen päätään käännettyä, vaikka lupasimme esitellä oikeaa suomalaista saunakulttuuria. Willie-täti taas ei suostutteluja tarvinnut: hän ryntäsi saman tien läheiseen urheilukauppaan ostamaan uikkaria, koska se oli saunassa pakollinen. (Täti toki korosti, että paljon mieluummin saunoisi alasti…) Kaupassa oli kuulemma ollut tarjolla lähinnä pikkuisia bikineitä, mutta Willie oli löytänyt tarkoitukseen sopivan hihattoman topin ale-rekistä. Kun kaupan myyjä kuuli vaatteen käyttötarkoituksen, hän oli kuiskaten pahoitellut, kun topissa ei ollut tukea rinnan kohdalla. ”Mihinkä minä nyt sellaista tarvitsisin!” oli Willie röhähtänyt, ja myyjä kuulemma silminnähden järkyttyi.
No, Willie-täti olikin kanadalaisittain harvinaisen sinut alastomuuden kanssa: hän oli erään kerran viettänyt viikon nakuna jossain lomakylässä, koska kutsukirjeessä oli lukenut ”vaatetus vapaaehtoinen”.
Willie oli ollut pari kertaa naimisissa, mutta antanut miehille lähtöpassit, koska nämä eivät kuulemma ymmärtäneet naisen itsenäisyyttä. Willie olikin juuri hiljan viettänyt kolme kuukautta matkustellen itsekseen ympäri Intiaa. Uusia matkoja oli niin paljon suunnitteilla, että tätiä tuskin kotona kovin paljon näkyykään. Matkusteluintoaan hän oli tosin jo päässyt tyydyttämään 60-70-luvulla, kun hän oli työskennellyt yhdeksän vuoden ajan loistoristeilijöillä ympäri maailmaa. ”Mikäs se Suomen pääkaupunki nyt olikaan? Ai, Helsinki – se oli se, missä oli tosi kylmäkiskoisia myyjiä!” Näin siis 70-luvulla…
Eikä Willien sairaanhoitajaurakaan aivan tavallisimmasta päästä ollut: hän oli asunut vuosikausia Taloyoakissa, inuiittiyhteisössä, joka on eräs Nunavutin osavaltion pohjoisimmista asutuskeskuksista (ja koko Kanadan manneralueen pohjoisin kylä). Lähimpään kaupunkiin oli kuuden tunnin lentomatka. Sitten Willie oli muuttanut Australiaan pitjantjatjara-heimon pariin. Tästä innostuin: minähän tiesin tämän aboriginaaliheimon! Olin kerran mielenkiinnosta jopa lainannut yliopiston kirjastosta pitjantjatjara-kielisen kirjan! Willie oli mykistynyt. Olin kuulemma ensimmäinen ihminen koko hänen elämänsä aikana, joka tiesi kyseisen heimon. Olimme selvästi sukulaissieluja. Yhteystietoja vaihdettiin, ja Willie lupasi lähettää kuvia elämästään aboriginaalien parissa.

Kuumana vaelluspäivänä Minnewanka-järven reunamilla tutustuimme sattumalta kanadalaistuneeseen brittipariskuntaan. Päätimme kävellä turvallisuussyistä neljän hengen ryhmänä alueella, jossa varoitettiin erityisesti harmaakarhuista. Muutaman tunnin aikana ehdimme rupatella vaikka mitä, ja vielä illalla tapasimme oluen ja ruuan merkeissä eräässä pubissa. Juttu luisti niin hyvin, että iloiset, hiljattain eläköityneet Jane ja Steve kutsuivat meidät kotiinsa Red Deeriin. Meidän oli tarkoitus viettää matkan viimeiset pari päivää Calgarya ihaillen, mutta nämä olivat sitä mieltä, että kaupungissa ei ole yhtään mitään nähtävää, joten meidän kannattaisi paljon mieluummin tulla kylään heidän luokseen. Heidän aikuiset lapsensa asuivat muualla, joten tarjolla olisi 4 ylimääräistä makuuhuonetta. Idea kuulosti varsin hyvältä, joten peruutimme viimeisen yön Calgaryssa ja otimme kutsun vastaan! Tästä hauskasta vierailusta lisää myöhemmässä postauksessa.


Tämän matkan lopputuloksena kyläpaikkoja on nyt siis Red Deerissä, Victoriassa (joka on kuulemma British Columbian viehättävin kaupunki) sekä Montréalissa. Nämä sympaattiset uudet ystävät pysyvät mielessämme varmaankin loppuelämän. Matkailu todella avartaa!