Kohtaamisia

Intialainen konsertti on huomattavasti epämuodollisempi tilaisuus kuin länsimainen vastineensa. Niin esiintyjät kuin kuulijatkin ovat jatkuvassa, eloisassa vuorovaikutuksessa keskenään.

1) Soitto on jo alkanut, kun yleisön joukosta alkaa kuulua äänekästä meteliä: ”Mridangam romba loud irkka!” huutaa herra Chennaille tyypillisellä omituisella englannin ja tamilin sekoituksella. Hänen mielestään rummun ääni on liian kovalla. Äänentoistosta huolehtiva Mr. Mike Artist laskee mridangam-rummun volyymia, ja konsertti saa taas jatkua.

Karnaattisessa konsertissa musiikki vahvistetaan aina sähköisesti. Sound check on kuitenkin melko tuntematon käsite, joten äänentoistoa säädetään muutaman ensimmäisen kappaleen aikana ja myöhemminkin, jos tarvetta ilmenee. Oikeata volyymiä etsitään sulassa sovussa kaikkien muusikoiden ja kuulijoiden voimin. Soittajat ovat kehittäneet erityisen pantomiimikielen, jolla esiintyjien toiveet välitetään Mr. Mike Artistille.

2) Soitto on hieman tylsää, ja päätämme ystäväni kanssa käydä kahvilla rumpusoolon aikana. Niin tekevät hyvin monet kuulijat, eikä kolmituntisessa konsertissa ole väliaikaa, joten kahvihammastakin alkaa jo kolottaa.

Jonotan kanttiinin kassalle. Saan kaksi punaista muovilätkää. Sitten jonotan kahvitiskille, ja vaihdan lätkät kahteen kahviin. Pyydän: ”cakkarai kammi, vain vähän sokeria”. Silti verkkopaitainen kahvimies mättää pieneen astiaani ruokalusikallisen valkeata jauhetta. Kahvi tarjoillaan tumblerissa, isomman ja pienemmän astian yhdistelmässä, jossa kahvia voi jäähdyttää kaatelemalla sitä kiposta toiseen. Ojennan toisen kahvin ystävälleni Sakarille, ja käymme pitkän tiskin ääreen kahville.

Vanha herra katselee meitä kiinnostuneena: ”Onko teillä korvaa meidän musiikillemme?” hän tiedustelee suorasukaisesti. Herra katsoo aiheelliseksi alkaa selittää eroja Etelä-Intian karnaattisen musiikin ja länsimaisen musiikin välillä. Saamme kuulla, että länsimainen muusikko vain lukee nuotteja, kun taas karnaattinen soittaja luo koko ajan tuoretta ja uutta säveltaidetta improvisoimalla.

Ikävystyttävä esitelmä ansaitsee rangaistukseksi vielä ikävystyttävämmän. Alan jaaritella barokkimuusikoiden improvisaatiokilpailuista ja siitä, miten improvisaatio tekee nykyään paluutaan esimerkiksi Vivaldin tai Bachin sävellysten esityskäytäntöön barokkispesialistien konserteissa. Mies näyttää siltä, että hän haluaa väitellä aiheesta, mutta hänen ystävänsä raahaa onneksi musiikintuntijan puoliväkisin konserttisalin suuntaan.

3) Embar Kannan säestää viulullaan tunnettua laulajaa. Embar on, paitsi loistava soittaja ja lahjakas säveltäjä, myös aivan filmitähden näköinen, ja naisten suuressa suosiossa. Embarin vieressä lavalla nuori nainen hyväilee unelmoiden pitkäkaulaista tamburaa, ja tuijottaa tähtisilmin viulistia. Joka kerta kun Embar soittaa fraasin, naisen huulet muodostavat äänettömästi sana shabash, bravo.

4) Istun jo vakipaikallani MFAC-yhdistyksen salissa, kun esirippu nousee. Kollegani Shashank aloittaa konserttinsa. Virtuoosihuilisti on soittanut musiikkiani mm. Meta4 -jousikvartetin kanssa Saksassa ja Suomessa. Shashank tervehtii kaikkia tuttuja muusikoita salissa ja viittilöi muutamia arvohenkilöitä siirtymään eturiviin. Koska olen muusikon yhteistyökumppani, minäkin saan tuon kunnian. Istun kuitenkin mieluummin omalla tuolillani numero 60, koska kolmannelta riviltä kuulee paremmin kuin aivan muusikoiden vierestä VIP-kuulijoiden eturiviltä. Aika monet kutsutuista kuitenkin nousevat ja siirtyvät karnaattisen musiikin eliitille ja kulttuurilaitosten rikkaille sponsoreille varatulle kunniariville.

5) Karnaattisessa konsertissa kuulijat taputtavat äänettömästi (tai äänekkäästi) musiikin perusrytmiä, tâlaa. Perusrytmin pitäminen mielessä on hyödyllistä, koska usein varsinkin rumpalit seikkailevat kaukana säännöllisen pulssin tuolla puolen. Myös muusikot konserttilavalla taputtavat tâlaa toisilleen osviitaksi.

Aika usein, erityisesti nuorten muusikoiden konserteissa, eturivin keskellä istuu joku vanhempi henkilö läiskimässä tâlaa hyvin suurieleisesti. Se voi olla laulajan isä tai äiti, mutta myös hänen gurunsa, tai vain joku muu varttunut musiikin tuntija, joka haluaa tarjota vankkumattoman rytmitajunsa tuen noviisin musisoinnille. Tästä ei pidä
päätellä, että rytmiä taputettaisiin aina erityisen täsmällisesti, ja usein kummastelenkin, miten hyvin nuoret muusikot pärjäävät saamastaan epämääräisestä avusta huolimatta.

 *

Tässä blogisarjassa kerrotaan intialaisesta The Mylapore Fine Arts Club -konserttiyhdistyksestä (MFAC).