Metrolla lintusairaalaan
Testasimme nyt sitten Delhin metron, jota täällä niin paljon hehkutetaan. Yksi asemista oli noussut viime käyntimme jälkeen kätevästi ihan tähän lähelle, Vaishaliin.
Hyvinhän se metro kulki, ja ihmiset osasivat jopa järjestyä jonoihin yllättävän siististi täkäläisen kansanluonteen huomioonottaen. Miinuspuolena oli mittava turvatarkastus, jossa miehet ja naiset joutuivat jonottamaan eri jonoissa ja laukut menivät läpivalaisulaitteeseen kuin lentokentällä. Ja vaikka junia kulki muutaman minuutin välein, olivat jonot mahtavat. Kyllä tässä kaupungissa populaa riittää.
Määränpäämme oli Vanhan Delhin sydämessä sijaitseva Chandni Chowkin alue, kaupungin vanhin markkinapaikka, jossa kohoaa myös tärkein moskeija Jama Masjid. Jälkeenpäin kaikki sukulaiset ihmettelivät suuresti, että olimme uskaltautuneet sinne. He eivät mene alueelle juuri koskaan, koska siellä on niin mahdoton liikkua. Ja olikin, se on kyllä myönnettävä.
Ryysis oli niin hirveä, ettei välillä päässyt ollenkaan eteenpäin. Joka suunnasta työnnettiin eteen jos jonkinlaista tavaraa. Katukeittiöiden antimet olivat sitä luokkaa, ettei meikäläisten bakteerinsietokyvyllä ollut niihin mitään asiaa. Bongasimme valtavasta väkijoukosta ehkä 1-2 turistia. Jama Masjidin portailla saattoi sentään istua hetken.
Aivan toisenlainen maailma avautui, kun astuimme sisään punakattoisen jainalaistemppelin portista. Jainalaisethan ovat niitä, jotka suojelevat kaikkea elävää (jotkut niin kiivaasti, että kulkevat hengityssuojan kanssa välttääkseen hönkäisemästä ötököitä). Temppelin alueella oli lintusairaala – kyllä vain – ja pakkohan siellä oli pistäytyä.
Nousimme kapeita portaita yläkertaan, jossa oli vastaanotto ja potilaiden majoitustilat. Pitkän, kapean huoneen läpi kulki puolen metrin levyinen käytävä, jonka molemmilla puolillla oli kattoon saakka häkkejä. Käskin pienempää lasta kulkemaan kädet taskuissa, ettei hän nuohoaisi ihan kaikkia kaltereita – lintujen kanssa kun kannattaa täälläpäin olla vähän tarkkana.
Palasimme metroasemalle polkupyörärikshalla, koska molemmat lapset tekivät kävelylakon. 3-vuotias sai kamalan kohtauksen, kun häntä yritettiin istuttaa lapsille tarkoitettulle takapenkille, joten jouduin loppujen lopuksi itse ahtautumaan sille. Pienen tilan vuoksi polvet ja käsivarret ottivat hieman kontaktia toisiin rikshoihin. Muuten kyyti oli varsin mielenkiintoinen, sillä selkä menosuuntaan matkustaessa pääsi tarkkailemaan koko takana tulevaa liikennekaaosta.
Tässä taas vähän kuvakoostetta päivän tapahtumista. Kirjoittaessani ulkona pauhaa aivan mahtava hääjuhlamusiikki – taitaa olla levoton yö tulossa! Eikö tämä mahdoton hääbuumi lopu koskaan?
