Minnewankan maisemissa: Aylmer Lookout

Kartalla vaikutti siltä, että polku Minnewanka-järven reunamilla kulkisi aivan rantaviivaa myöten. Varpaita voisi kastaa vilvoittavassa järvivedessä aina kun siltä tuntuisi. Kuvittelin myös, että koska suurin osa reitistä oli merkitty pyöräväyläksi, olisi kulkeminen helppoa ja leppoisaa. 

Mutta olin unohtanut, että tämä on Kalliovuoret eikä Seitseminen: heti alussa sijaitsevan Stewartin kanjonin ylityksen jälkeen polku jyrkkeni huomattavasti ja maasto muuttui kivikkoiseksi. Vastaan tuli karhuvaroituskyltti. Onneksi se astuu voimaan vasta heinäkuussa: jos ei noudata sääntöä ja vaella yli 4 hengen ryhmässä, saattaa saada 25000 dollarin sakot. Alueella kasvaa paljon karhujen suosikkimarjoja, joten marja-aikaan saattaa törmätä ruokailualuettaan puolustaviin otsoihin.

Vaikka ei marja-aika ollutkaan, pidimme varmuudeksi kovaäänistä keskustelua yllä, koska reitti kulki suureksi osaksi metsässä. Muita vaeltajiakaan ei näkynyt. Polku ei todellakaan kulkenut vesirajan tuntumassa, vaikka se kartalla siltä näyttikin: välissä oli useiden kymmenien metrien louhikkoinen, jyrkkä pudotus järven rantaan! Se siitä varpaiden vilvoittelusta…

Pari tuntia kuljettuamme törmäsimme ensimmäisiin ihmisiin. Pari nuorta miestä oli ollut telttailemassa reitin puolivälissä sijaitsevalla leirintäpaikalla. Karhuja ei kuulemma ollut näkynyt, sen sijaan peuroja oli. Näimmekin sorkanjälkiä polulla. Vastaan tuli myös kummallisia vuoren rinteiltä valuneita kiviröykkiöitä. Näytti siltä, kuin valtava kivitulva olisi valahtanut metsän keskelle. Myöhemmin selvisi, että alueella oli kaksi vuotta sitten ollut järkyttävä rankkasade, joka oli tunnissa nostanut Minnewanka-järven pintaa jopa puolisen metriä. Canmore ja useat muut vuorten itäpuolella olevat kaupungit olivat kärsineet pahoin tulvista, ja vuorilta oli tullut massiivisia maavyöryjä sateen mukana. Sen jälkeen Minnewanka-järven vesimäärää oli alettu säännöstellä, ja sen rannat olivat nytkin useita metrejä normaalia alempana.

Noin kahdeksan kilometriä kuljettuamme saavuimme risteykseen, jossa toinen polku jatkui järven viertä ja toinen lähti ylös vuorenrinnettä. Ohitsemme oli hurauttanut muutama maastopyöräilijä. Reitti vaikutti suhteellisen haastavalta pyöräillä, mutta tuntui olevan suosittu. Polkujen risteyspaikalla pitivät taukoa maastopyöräilijät Jane ja Steve, Britanniasta 40 vuotta sitten Kanadaan muuttanut eläkeläispariskunta. Hekin olivat aikeissa kiivetä Aylmer Lookoutille jättäen pyöränsä odottamaan.

Vuorelle johtavan polun alussa oli uusi karhukyltti: ”You are in grizzly country” ja pelottimena hullun kiilto silmissä tuijottava harmaakarhun kuva. Päätimme kulkea Aylmer Lookout -näköalapaikalle neljän hengen ryhmänä, vaikkei se ollutkaan välttämätöntä. Janella oli karhusuihkeen lisäksi mukanaan pieniä räjähteitä, jotka karhun eteen heitettynä olisivat paras säikytin. Tunsimme olomme hiukan turvallisemmaksi!

Rupatellessa uusien tuttavuuksien kanssa ylöspäin kipuaminen helteessä sujui joutuisasti. Parin tunnin kuluttua saavuimme näköalakukkulalle, josta avautui hulppea näkymä yli järven ja vuorten. Paikalla oli ollut muinoin näkötorni, josta oli tarkkailtu metsäpaloja. Tornista oli enää muutama betonimöhkäle jäljellä. Pikkuhiljaa lisää ihmisiä saapui ihastuksesta huokaillen katsomaan näkymiä. Evästauko oli paikallaan, mutta vesi alkoi huolestuttavasti huveta, kun helteen vuoksi tuli juotua normaalia enemmän.

Jatkoimme samaa reittiä alas edelleen uusien ystäviemme kanssa. Kuulimme mielenkiintoisia tarinoita elämästä Kanadassa ja etenkin vaelluksista: Jane ja Steve olivat vaeltaneet, pyöräilleet ja lasketelleet Kalliovuorten metsissä lähes joka toinen viikonloppu jo vuosikymmenien ajan. He olivat todella hyväkuntoisia, ja ilman meitä olisivat varmaan pinkaisseet reitin tuplasti nopeammin…

Päätimme tavata porukalla vielä illalla jossakin Banffin pubissa, kun Jane ja Steve polkaisivat maastopyörillään takaisin reitin alkuun. Meidän osaltamme paluumatka tuntui kestävän iäisyyden, eikä ihoa polttava kuumuus helpottanut asiaa. Jopa meille, kohtalaisen puheliaille ihmisille, oli äänekkään keskustelun ylläpitäminen haastavaa, ja yritimme viritellä laulunpätkiä villieläinten loitolla pitämiseksi.

Eläimiä emme onneksi nähneet – ennen kuin lähestyimme leirintäaluetta. Juuri kun polku leveni kävelytieksi, kipitti vastaan parin tusinan verran vuorilampaita! Joukkion etummaisilla yksilöillä oli sen verran kookkaat sarvet, että väistimme kunnioittavasti puiden suojaan. Lauma pysähtyi hetkeksi ihmettelemään meitä ja jatkoi sitten kanjonin ylittävää siltaa pitkin määrätietoisena metsää kohti. Näky oli jotenkin hupaisa. Yksi vuorilammaspukki oli jäänyt jälkeen joukostaan ja poukkoili pikkuisen koiran hätyyttämänä ympäri leirintäaluetta. Sen jättimäiset, käyrät sarvet olivat hillittömän kokoiset, joten kiersimme pukin kaukaa. Samassa se kuitenkin pölähti taaksemme pusikosta! Oli pakko hiukan vilkuilla, ettei se lähtenyt seuraamaan meitä.

Yhteensä 25 kilometrin tallustaminen tuntui jaloissa, ja voipuneena hurautimme hostellille pesemään päivän hiet pois. Ilta kului rattoisasti Steven ja Janen seurassa Elk & Oarsman -pubissa iltapalaa nauttien. Juttu luisti niin hyvin, että saimme kutsun heidän kotiinsa Red Deeriin! Matkamme loppuosa saattaakin saada uuden käänteen…