Monkyarmo (4500m) – Stok Kangri Basecamp (4930m)
20.7.
Koko yön tuli sadekuuroja ja tuulenpuuskia, jotka pöllyttivät kuivaa hiekkaa telttoihin, vaikka kaikki vetoketjut olivat visusti kiinni. Silloin tällöin henkilökunnan pojat tulivat hakkailemaan telttakeppejä tukevammin kiinni höttöiseen maaperään, kun näytti siltä, että tuuli alkaa riepotella leiriä. Hekään eivät juuri saaneet nukuttua, kun vähän väliä piti käydä tarkistamassa, ovatko messiteltta, keittiöteltta ja muut vielä pystyssä.
Aamulla näytti silti poutaiselta, ja kaikkien yllätykseksi maa oli täysin kuiva! Maaperä oli niin huokoista, että se oli imaissut kaiken veden saman tien.
Puoli kahdeksalta aloimme lampsia kohti viimeistä leiripaikkaa, Stok Kangri Basecampia. Oppaamme Shekhar oli ovelana lähettänyt kolme hevosta kuormineen jo edeltä varaamaan meille hyvät telttapaikat basecampista, koska siellä olisi kuulemma ruuhkaista.
Alkutaipaleella nousua ei kertynyt kovin paljoa, mutta polku oli hiukan haastava, koska se oli koverrettu jyrkähköön seinämään ja maa-aines oli valuvaa hiekkaa. Lisäksi vaikeusastetta lisäsivät sadat murmelinkolot, jotka olivat yllättävän isoja reikiä. Eipä aikaakaan, kun Shekhar jo bongasikin meille murmeleita vuorenrinteiltä. Aluksi niistä oli vaikea saada kuvia, mutta pidimme myöhemmin muutaman pidemmän murmelinbongaustauon. Samassa Shekhar otti kamerani lainaan ja näytti, kuinka murmelia lähestytään oikeaoppisesti niin, että sen lähelle pääsee kuvaamaan. Yhtäkkiä rinteessä näkyi vaikka kuinka paljon pulleita, hyvinsyöneen näköisiä otuksia, ja kaikki saivat haluamansa luontokuvat. Eläimet olivat valtavan kokoisia!
Kivutessamme Stok Kangrin vieressä olevaa laaksoa ylös tuli vastaan porukkaa enemmän kuin olimme nähneet sitten Leh’in. Erästä ulkomaalaista naista kannettiin kovaa kyytiä pois paareilla. Kuusi kantajaa juoksi kivikkoista mäkeä alas potilas hautautuneena vällyihin. Näky oli pysäyttävä – vuorella voi siis todellakin sattua mitä vain, eikä apu ole ihan lähellä…
Tältä seudulta on tosin jo lyhyempi matka asutuksen luo – vaikka puhelinyhteyttä ei saataisi (intialaiset puhelinliittymät toimivat basecampista silloin tällöin), matka Stokin kylään taittuu muutamassa tunnissa etenkin hevosen kyydissä.
Nepalilaisen oppaamme mukaan pelastustoimet Intiassa ovat ylipäätään hankalia: helikopterin kutsumiseksi täytyy ottaa yhteyttä armeijaan, joka operoi helikopteripelastuksia, ja byrokratia kopterin saamiseksi paikalle on niin hidasta, että hevoskyydillä potilas luultavasti pääsee nopeammin hoitoon. Vertailuksi Nepalissa on useita yksityisiä pelastushelikopterioperaattoreita, jotka saadaan paikalle yhdellä puhelinsoitolla. Nepalissa kännykän kuuluvuus suosituilla trekkausalueilla on hyvä ja satelliittipuhelimia saa olla kellä vain, toisin kuin täällä Ladakhissa.
Jyrkähköä laaksoa ylös kiivettyämme paljastui vihdoin erään kumpareen takaa basecamp. Shekhar oli oikeassa: se oli aikamoinen telttakylä! Paikalla oli varmaankin toistakymmentä retkikuntaa. Olimme onnistuneet saamaan telttapaikat reunasta, mikä oli hyvä juttu.
Ehdimme juuri ja juuri henkäistä, kun alkoikin taas sataa. Ensin tihuutti vettä, sitten alkoi jyrähdellä, ja lopulta tuli taivaan täydeltä rakeita ja salamoita. Tästähän tulee jännää. No, ainakin kaikki eilen turhiksi luulemani lämpimät vaatteet tulivat saman tien käyttöön! Saa nähdä, lähdemmekö vuorelle, jos sade jatkuu…
Pari tuntia leiriytymisemme jälkeen paikalle tupsahti kolmas opas, Dorje, sekä yksi matkaseurueemme jäsen, joka oli ensimmäisenä vaelluspäivänä joutunut matkakumppaninsa sairastumisen takia palaamaan Leh’iin. He olivat lähteneet kipuamaan aamuseitsemältä lyhintä reittiä basecampiin. Dorje on monta Everest-retkeä tehnyt vuorikiipeilijä, joten hänen vuoristo-opastaitoihinsa voinemme luottaa!
Täällä näyttää olevan ulkomaalaisten lisäksi useita intialaisia retkikuntia. Intialaisetkin ovat viime aikoina innostuneet vuorikiipeilystä, joskin heidän tietämyksensä olosuhteista ei ehkä ole parasta luokkaa. Yhdellä vastaan tulleella seurueella oli kyllä jotenkuten sporttiset vaatteet, mutta reppujen sijasta olkalaukut. Eräs leirissä käyskentelevä neitokainen oli pukeutunut tunikaan ja pillihousuihin sekä trendilenkkareihin. Mahtaakohan tällä raesateella olla vilakkaa? Tosin meidän henkilökuntammekin on aika kevyesti varustautunutta.
Intialaiset ovat viime vuosina alkaneet matkustaa sankoin joukoin Ladakhiin turisteina. Syynä tähän on kuulemma joitakin vuosia sitten Ladakhissa kuvattu Bollywood-elokuva. Intialaisturistit haluavat ehdottomasti käydä autolla Khardung La’n solalla sekä Pangong Tso -järvellä, jotka ilmeisesti näkyvät elokuvassa. Leh’iin ollaan kovaa kyytiä rakentamassa myös uusia, kivan näköisiä hotelleja.
