Nonstop-tarjoilua jainalaiskodeissa
Yövierailu sukulaisten luona Muzaffarnagarissa (reilut 100 kilometriä Delhistä) vei meidät seudulle, johon turistit eivät mene. Matka taittui vuokrataksilla, joka on Intiassa usein se järkevin liikkumismuoto. On kuljettajan työtä luovia läpi kaoottisen liikenteen, sillä kukaan täysjärkinen matkailija ei halua ajaa hampaat irvessä kuoppaisilla teillä härkävankkureita, rekkoja ja ties mitä väistellen.
Tie oli virallisesti moottorite, mutta vain muutamissa kohdissa tuntui siltä. Suurin osa matkasta ajettiin kaikenlaisten kylien ja kaupunkien läpi. Ne levittäytyivät kirjaimellisesti aivan tien laitaan, välillä sen ylikin, ja jalankulkijoita hyppi ajoradalle milloin mistäkin suunnasta. Kaistoilla tungeksi valtavia rekkoja, joiden takaosaan oli intialaiseen tapaan maalattu teksti Horn please. Tööttäillä täällä kyllä osataankin! Tiellä liikkui myös heinä- ja sokeriruokokuormia niin leveinä kuljetuksina, että ne veivät puolet viereisestäkin kaistasta. Kuoppien kohdalla kuski teki äkkinäisiä nykäyksiä milloin vasempaan, milloin oikeaan.
Saavuttuamme Meerutin suurkaupungin kohdalle matkanteko muuttui hitaaksi mateluksi. Kun ajoimme kaupungin läpi, katselin silmä tarkkana kaikkea sitä kaaosta ja kuhinaa, joka ympärillä vallitsi. Autot mahtuivat hädin tuskin liikkumaan väylällä, joka oli kaventunut torikojujen ja tienlaidoille levitetyn romppeen takia. Kyyti oli nytkyttävää pysähtelyä muutaman metrin välein, ja se sai voimaan pahoin.
Eräällä katuosuudella oli vieri vieressä valtavat määrät liikkeitä, jotka myivät käytettyjen autojen osia. Mikä uskomaton määrä nippeleitä! Moni varastettu auto kuulemma päätyy tänne pieniksi palasiksi hajotettuna. Tarina kertoo, että kerran eräs auto oli juuri saatu purettua aivan alkutekijöihinsä ja osat levitettyä eri liikkeisiin, kun selvisi, että se kuuluikin jollekin ministerille. Ennätysajassa – ilmeisesti muutamassa tunnissa – osat etsittiin ja auto koottiin uudelleen samanlaiseksi kuin se oli ollut!
Pysähdyimme matkalla Hastanapurissa, jossa istahdimme alkajaisiksi yksinkertaiseen kuppilaan lounaalle. Vaikka Intiassa ei tähän vuodenaikaan sada, alkoi äkkiä tulla vettä kuin saavista kaataen. Onneksi aaltopeltikatto piti melko hyvin.
Sade viilensi ilman nopeasti, ja alkoi tehdä mieli kuumaa juotavaa. Intiassa juodaan kaiken aikaa teetä, joka ei juurikaan muistuta Suomessa litkittävää samannimistä juomaa. Intialainen tee (chai) on mm. inkiväärillä ja kardemummalla maustettua mustaa teetä, johon on keitetty sekaan reilusti maitoa.
Hastanapurin alueella tee on tapana juoda pienistä savikupeista, joten tottakai mekin niitä testasimme. Aivan kuin kukkaruukusta olisi juonut! Kupit ovat kertakäyttöisiä. Tämä tuli selväksi, kun ennen tilaamista kyselin, kuinka ne pestään puhtaiksi edellisen käyttäjän jäljiltä…
Hastanapurissa sijaitsee suuri jainalaistemppeli, johon kävimme tutustumassa. Koska Intian-sukumme on nimenomaan jainalaista, on näissä temppeleissä tullut käytyä ennenkin.
Saavuimme Muzaffarnagariin sateen saattelemana kuoppaisia teitä, mutalammikoiden läpi. Muutamissa kohdissa tulvi niin pahasti, että matalampi auto olisi hörpännyt vettä sisäänsä. Kengät kastuivat läpimäriksi ja muutenkin oli kylmä. Kuiva kausi muka…
Saimme sukulaisten luona heti teetä, pientä suolaista ja makeaa, lisää teetä ja niin edelleen, kunnes tulikin aika valmistella illallista. Intiassa eletään ruokailusta toiseen, ja joskus niiden välinen ero on vain nimellinen. Varsinkin vieraille tarjoillaan ruokaa niin paljon, että sille on itse lopulta tehtävä topakasti stoppi.
Seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus vierailla yhdessä kyläpaikassa, mutta päädyimme istumaan neljään (vai oliko se sittenkin viiteen) ruokapöytään. Olimme harvinaisia vieraita, ja jokainen sukulainen halusi meidän vierailevan juuri heillä. Pääsimme lopulta lähtemään paluumatkalle tuntikaisia aikatauluista myöhässä, vatsat taatusti täynnä.
