Taivaallista pussikeittoa ja lähestulkoon toimiva suihku

Langtangin kylä aamu-usvassa.

 

7.1.2013 Langtang (3430m) -> Lama Hotel (2470m)

Saimme kaikki omat huoneet Langtang Villagen Pilgrime Hotelista, koska muita vieraita ei taaskaan ollut. Majatalo oli jotenkin sympaattinen, huoneet isot ja siistimmät kuin esim. Kyanjin Gompassa. Pakkasta oli yöllä varmaan saman verran kuin ylempänäkin, mutta tietoisuus siitä, että kohta päästäisiin plus-lämpötiloihin, piti mielen virkeänä.

Kun on viikon syönyt aamiaiseksi joko tsampa-puuroa tai kaurapuuroa sekä munia, ei oikein jaksa enää innostua koko aamiaisesta. Sen sijaan keksin tilata tänään jättitölkillisen säilykehedelmiä. Olin jo monta päivää haaveillut tuoreesta omenasta tai banaanista, mutta tölkkihedelmätkin tuntuivat autuaalta kaiken vilja-, riisi- ja rasvakäristetyn ruoan jälkeen.

Lähdimme lampsimaan kohti alempia maisemia vähän yhdeksän jälkeen. Sini oli nyt vihdoin parantunut keuhkotaudistaan, ja hänellä riitti virtaa vaikka muille jakaa. Omat jalkani olivat aivan turtana edellisen päivän Kyanjin Ri’n valloituksesta sekä laskeutumisesta Langtangin kylään. Ainoa kohta, johon jaloissa EI koskenut, olivat polvet. Joka ikinen lihas huusi armoa jokaisella askelella…

Keskustelin Bishnu-oppaamme kanssa eri vaellusreittien vaikeusasteista, ja hän oli sitä mieltä, että vaikka Langtangin vaellus määritellään keskitasoiseksi sen lyhyyden vuoksi, on maasto paljon hankalampaa kuin esimerkiksi puolitoista vuotta sitten käymälläni Annapurna Circuitilla. Annapurnalla jyrkkiä kivenlohkarekohtia oli vain muutama ja nekin muistaakseni suhteellisen lyhyitä. Suurimmaksi osaksi edettiin muutama sata korkeusmetriä päivässä loivaa polkua pitkin. Langtangissa taas loivat kohdat ovat todella harvassa, ja nousua tulee kolmessa päivässä noin 2500m, mikä on paljon.

Jossain vaiheessa pysähdyin kuvaamaan kukkuloiden takaa siintäviä aamuauringon säteitä. Muut menivät edeltä ja olin hetken yksikseni. Kun aloin sulkea kameraa takaisin koteloon, kuului takaani tömäys – zopkyo-jakkihan se siinä seisoi eri suuntiin harittavat sarvet ojossa! Yritin olla pelästymättä ja lähdin hitain liikkein etenemään polulla niin, ettei eläin säikähtäisi ja lähtisi hölkkäämään perääni. Onneksi se jäi tyytyväisen oloisena seisoskelemaan polulle.

Ylämäkeä riitti paluumatkallakin. © Reetta Näätänen
Ylämäkeä riitti paluumatkallakin.

Ilma oli selvästi kylmentynyt myös alempana laaksossa siitä, kun nousimme ylöspäin. Pienet kosket ja purot, joiden yli tulomatkalla hyppelimme kiviä pitkin, olivatkin suureksi osaksi jäässä, eikä kivien päälle ollut enää turvallista astua. Jouduimme hakemaan vaihtoehtoisia virtojenylityskohtia, jotka onneksi sujuivat kuitenkin ongelmitta.

Söimme lounasta pienessä majatalossa kosken varrella. Ruoka ei oikein maistunut: tilaamani munakas oli myrkkysuolaista, ja muutenkin toive päästä pian parempien ruokien äärelle alkoi siintää mielessä.

Suunnilleen näillä kohdilla puusto alkoi tihentyä, ja ympärillä alkoi näkyä bambuja ja muuta vihreää, joka ei lakastu talvellakaan. Tulomatkalla olimme yrittäneet bongata harvinaisia punapandoja, mutta eipä niitä näkynyt tälläkään kerralla. Harpoimme nyt huomattavasti ripeämmin, ja mielessä oli lähinnä alas pääsy eikä maisemien katselu. Pöllyävää hiekkaa lukuunottamatta alkoi olla helpompi hengittää sekä hapen määrän että ilmankosteuden lisääntyessä.

Lama Hoteliin päästyämme otimme lämpimät suihkut – kyllä, täällä on pikkuriikkinen kaasulämmitteinen vesisysteemi, johon on jopa asennettu oikea suihkun suutin! Painetta ei vedessä tietenkaan ollut nimeksikään, mutta kyllä sieltä suuttimesta lämpimäksi luokiteltavaa vettä liruutti sen verran, että sai hiukset pestyä. Huoneeseen palattua hiukset eivät myöskään tuntuneet jäätyvän kiinni päähän kuten ylempänä, vaikka lämpöä oli varmaankin vain muutama plus-aste. Että voikin moinen muutaman asteen muutos tuntua hyvältä viiden pakkasessa vietetyn yön jälkeen!

Lämmittelyä keittiön tulen äärellä. © Reetta Näätänen
Lämmittelyä keittiön tulen äärellä. 

 

Iltaruokaa tilatessa menu oli tietenkin edelleen sama kuin muissakin kylissä, mutta kaipuu johonkin erilaiseen syötävään oli sen verran iso, että luin koko listan todella huolellisesti läpi. En ollut ennen edes vilkaissut pussikeitto-kohtaa, mutta yhtäkkiä Knorrin tomaattikeitto alkoi tuntua loistavalta valinnalta. Kun sitten sain sen höyryävänä eteeni, söin sen sellaisella nautinnolla, että melkein huvitti – eipä olisi uskonut, että pussikeitto voi maistua niin taivaalliselta! Haaveilut tuoreesta salaatista avocadon ja vuohenjuuston kera täytyy silti haudata kotiinpaluun jälkeiseen aikaan…

Majatalon täti valmisti perinteisiä pirtanauhoja, joilla sidotaan essu kiinni mekon takapuolelle. Vyöt olivat todella kauniita, ja olin jo menomatkalla kysäissyt niiden hintoja. Silloin hinnaksi määriteltiin huimat 1500rs (15 euroa), ja ajattelin, että onpas siinä nauhalla hintaa. Nyt uudestaan kysyessä hinta olikin laskenut 350 rupiaan, joten en edes viitsinyt alkaa tingata, vaan otin yhden heti mukaani. Myöhemmin illalla majatalon emäntä jatkoi vöiden valmistamista, mikä oli mielenkiintoista katsottavaa.

Hintataso näyttää muutenkin nousseen viime vuodesta melko lailla. Kathmandulaisessa spa:ssa hieronnassa käydessämme seinällä oli jopa kyltti, jossa kerrottiin koko Nepalin hintatason nousseen vuoden aikana, joten asiakkaiden ei tulisi ihmetellä uusia hintoja. Vuorilla hinnat ovat joka tapauksessa kaupunkia korkeammat, koska kaikki tavara täytyy kuljettaa paikalle ihmis- tai aasivoimin. Sen kyllä ymmärtää. Alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että rahani loppuvat vallan kesken, vaikka en ollut ostellut ruuan lisäksi mitään ylimääräistä.

Kyanjin Gompassa tosin investoin ehkä elämäni kalleimpaan wc-paperirullaan (ja myös huonolaatuisimpaan sellaiseen!), kun Suomesta mukaan varaamani paperit loppuivat flunssan yllätettyä.

Huomenna on siis edessä reissun viimeinen vaelluspäivä. Vaikea kuvitella, miltä paluu Kathmandun meteliin, rähjäisyyteen ja hälinään tuntuu!

 

Kirjoita kommentti!