Mardi Himal: Forest Camp 2600m – Low Camp 2970m

Seuraavana aamuna maa oli kuurassa. Yöllä oli siis ollut pakkasta, vaikka makuuhuoneessa pysyttiin vielä plussan puolella. Lähdimme kiipeämään yhä ylöspäin, päivän etappina Low Camp.

Reitin metsämaisemat noudattelivat edellisen päivän linjaa, eikä satunnaisten vuorten pilkahdusten lisäksi maisemassa ollut juuri vaihtelua. Matka ei tänäänkään ollut kovin pitkä, ja saavuimme Low Campiin alkuiltapäivästä.

Leiriin saapui tällä kertaa muitakin ulkomaalaisia, mielenkiintoisimpina tapauksina kaksi belgialaista nuorta miestä oppaanaan ilmeisen kokematon nuori poika. Belgialaiset olivat pukeutuneet shortseihin, eikä pureva viima ja lähes pakkasella oleva lämpötila näyttänyt häiritsevän heitä. He olivat aloittaneet vaelluksen samana aamuna, kun me taas vietimme jo kolmatta yötämme reitillä! Miehet olivat urheilullisia, mutta vuorivaelluksista heillä ei näyttänyt olevan minkään sortin kokemusta. Heillä oli aikomus vain levähtää Low Campissa ja jatkaa saman tien High Campiin 3500 metrin korkeuteen. Kun varovasti tiedustelimme, eivätkö he pelkäisi vuoristotaudin yllättävän, selvisi, etteivät nämä olleet edes ikinä kuulleet vuoristotaudista. Suosittelimme heille yöpymistä Low Campissa, minkä jälkeen seurasi pitkä ja sekavan oloinen palaveri miesten oppaan kanssa: karttaa leviteltiin ruokasalin pöydälle ja reittivaihtoehtoja puntaroitiin ees ja taas (miehillä oli ilmeisesti vain kolmisen päivää aikaa toteuttaa vaellus, siitä tämä armoton kiire). Lopulta he päättivät jäädä seuraksemme Low Campiin.

Jakki-invaasio takapihalla

Sitten seurasi jännittävää viihdettä: majatalon takapihalle kirmasi pari jakkia! Olimme tästä melkoisen hämmästyneitä, koska olin itse ollut siinä ymmärryksessä, että jakkeja pidetään lähinnä Annapurna-vuorten pohjoispuolella karummilla ja korkeammilla seuduilla. Meni tovi, ja jakkeja ilmaantui lisää. Niitä tuli kokonainen lauma! Meille kerrottiin, että hiukan ylempänä oli yksi perhe, joka omistaa jakit, ja ne laiduntavat vapaana mielensä mukaan rinteillä.

Majatalomme pihassa oli jakeille tarkoitettuja suolamöykkyjä, joita eläimet tulevat nuolemaan. Innoissamme ryntäsimme kamerat ojossa ottamaan kuvia hienoista eläimistä, mutta Ngima varoitteli meitä menemästä liian lähelle, jakit kun ovat käytännössä villejä ja arvaamattomia. Ngiman ystävän isä oli kuollut jakin törkättyä sarvensa keskelle hänen vatsaansa… Jakit kuulemma vihaavat erityisesti värikkäitä vaatteita, joten me olimme arvatenkin niiden mustalla listalla (liekö Ngima keksinyt tämän ihan vaan onnettomuuksien välttämiseksi…). Sitten kantajamme Rinchhen tarjoutui apuun: Rinchhenin perheellä on Khumbun seudulla omia jakkeja, joten hän on tottunut lapsesta asti käsittelemään niitä. Annoimme kameramme Rinchhenille, ja hän hiipi aivan eläimien lähelle ottamaan niistä kuvia! Tästä eteenpäin kutsuimme Rinchheniä Jakkikuiskaajaksi.

Majataloja oli Low Campissa enemmänkin. Meidän talomme takana oli tasanne, josta oli erityisen kauniit näkymät Machapuchare-vuorelle. Auringonlasku kultasi vuoren aivan uskomattoman näköiseksi, ja ihmisiä kerääntyi valokuvaamaan tätä ihmettä. Toppahameemme saivat ansaittua huomiota palelevien amerikkalaisvaeltajien keskuudessa. ”Wow, I’ve never seen that before! It’s — it’s like wearing a sleeping bag!” Jep, siksi emme hameistamme hevillä luovu!

Musiikkituokio bileleirissä

Illallista odotellessa oli aika kaivaa soittimet esiin. Kaikkien tuntema nepalilainen kansanlaulu Resham Firiri alkoikin olla esityskunnossa, ja soittelimme sitä Ngiman laulaessa melodiaa. Ngima lauloi meille myös yhden uuden laulun, mutta sen opettelu vaati melodian transkribointia, jonka jätin myöhemmäksi. Satun muovinen ukulele herätti huomiota muiden retkeilijöiden keskuudessa, ja soitin lähti kiertämään innokkaiden rämpyttäjien syleihin. Low Campin majataloa piti nuori mies, jonka tuttavia ramppasi talossa yhtenään. Illalla meno äityi varsin äänekkääksi, ja musiikki raikasi niin kaiuttimista kuin omistajan kitarastakin. Ristimme Low Campin Bileleiriksi (majapaikat alkoivat jo tässä  vaiheessa muistuttaa niin paljon toisiaan, että jotain eroa niiden välillä oli tehtävä).

Hollantilaisten lisäksi saapui majapaikkaan illansuussa ruotsalainen mies ranskalaisen tyttöystävänsä kanssa sekä joitakin nepalilaisia retkeilijöitä. Paikalle tuli myös yksin matkustava ranskalainen nainen, joka oli kierrellyt itsekseen Aasiaa jo puolen vuoden verran. Muiden matkailijoiden kanssa rupattelu on toki mukavaa puuhaa, mutta talvisesonkina trekkaamisessa nautin erityisesti siitä, että muita ihmisiä ei ole ainakaan ruuhkaksi asti. Voi vain kuvitella, kuinka täynnä majatalojen ruokasalit ovat sesonkiaikaan…