Mount Assiniboine: The Nublet
Yöllisiä yllätysvieraita
Rentous illan saunomisesta katosi viimeistään illan hämärtyessä, kun telttojemme kupeeseen raahusti kaksi yhdysvaltalaista miestä, jotka olivat pyörtymisen partaalla uupumuksesta. Toinen miehistä rojahti telttani vieressä olevalle kivelle ja huusi kaverilleen, ettei aio liikahtaa enää senttiäkään. Haruhi ja hiukan vähemmän väsähtänyt vaeltaja-raukka lähtivät selvittämään, missä päin leiriä kaverusten varaama telttapaikka sijaitsi.
Kun kivelle linnoittautunut mies kykeni jälleen huohotukseltaan puhumaan, selvisi, että he olivat kävelleet koko matkan Mount Shark’ista (n. 28km) tänne Magog-järvelle yhdessä päivässä. Matka ei kuulemma olisi ollut heille mitenkään erityisen pitkä, ellei mukana olisi kulkenut hillitöntä määrää valokuvaustarvikkeita! Vuoristoinen maasto oli kuulemma tullut yllätyksenä…
Väsähtäneen miehen jalat olivat lisäksi täynnä rakkoja, ja hän oli selvästi todella tuskissaan. Telttapaikka löytyi, ja Haruhi lähti opastamaan miehiä paikalle, ettei heidän tarvitsisi harhailla pimeydessä. Päätin kantaa väsyneemmän miehen rinkan perille, koska hän ei selvästikään kyennyt tekemään sitä itse. Ja kyllä se sitten painoikin! Kauhistus.
Uni ei tullut myöskään myöhemmin yöllä, koska nuorten miesten porukka oli päättänyt bilettää keittokatoksessa aamuyöhön asti. Mylvintää ja karjuntaa piisasi, ja aamulla muut retkeilijät olivat silminnähden suivaantuneita asiasta. Mölyäjät saivat lopulta puhuttelun puistonvartijoilta ja häädön telttapaikoiltaan. Toivottavasti älysivät edes hävetä…
Postikorttimaisema Nublet-kukkulalla
Edessä oli taas upea poutapäivä. Alun perin suunnitelmana oli, että viettäisimme kaksi yötä ja kaksi päivää Mount Assiniboinen leirintäalueella. Kolmanneksi yöksi oli tarkoitus leiriytyä Og –järven vierellä. Tänä kesänä se oli kuitenkin kuivunut melkein kokonaan, eikä vettä olisi helposti saatavilla. Päätimme, että majailemme kolme yötä Magog-järvellä, ja sitten luvassa olisi kaksi suunniteltua pidempää vaelluspäivää: 15 kilometriä Porcupine Creekin leiripaikalle, ja viimeisenä päivänä 13 kilometriä Sunshine Villagen hiihtokeskukseen, mistä meidät kyydittäisiin takaisin Canmoreen.
Saimme siis nauttia vielä yhdestä upeasta päivävaelluksesta Assiniboine-vuoren ympäristössä. Kohteeksi valikoitui Nublet -kukkula ja kierros Cerulean-, Sunburst- ja Elizabeth-järvien ympäri. Nyt päästiin niiden maisemien luo, joita voi ihailla postikorteissa! Kipuaminen Nublet-kukkulalle oli osin jyrkkää ja louhikkoista, ja Sarah opasti kokemattomampia turvallisista kävelytekniikoista. Kun pääsimme enimmäiselle harjanteelle, olin onnesta soikeana: tältäkö se siis näyttää livenä! Sunburst Peakin takaa pilkottava Assiniboine oli uskomattoman kaunis… Miltähän on tuntunut nähdä nämä maisemat vaikkapa sata vuotta sitten, kun alueella on käyskennellyt ehkä vain muutama ihminen? (Pahoittelut runsaasta kuvamateriaalista tässä kohtaa!)
Elizabeth, Cerulean ja Sunburst -järvet
Australialaiset olivat innostuneet kylmässä Magog-järvessä uimisesta niin paljon, että päättivät uida myös muissa vuoristojärvissä. Ensimmäiselle järvelle päästyämme olikin tuskallisen kuuma, ja päätimme porukalla pulahtaa veteen. Minulla ei edelleenkään ollut sitä uimapukua, enkä tietenkään ollut ottanut vaihtoalusvaatteitakaan mukaan, mutta äkkiähän ne kuivuvat – päätin kastautua hyytävässä vedessä.
Vaellusta oli silti jäljellä vielä kotvan aikaa: polku kulki myös Cerulean- ja Sunburst-järvien ohi, mutta uinti-into oli jo laantunut, eikä kukaan jaksanut enää alkaa uudestaan operoida vaatteidenvaihdon kanssa. Iltapäiväksi saavuimme takaisin leiriin ruuanlaittoon.
Saimme näinä kolmena päivänä kulutettua painavimmat ruokatarvikkeet, joten seuraavan kahden päivän aikana rinkat olivat jo huomattavasti kevyemmät kuin aluksi. Yamnuska Mountain Adventures’in keittiö oli valmistanut kaikki ateriamme, ja ne olivat paljon maukkaampia kuin ankeat valmisateriat. Sarah’lla oli mukanaan ruokalista ja ruokien valmistusohjeet koko reissun ajaksi. Haruhi oli päävastuussa ruokien kokkailusta, ja me retkeläiset toki osallistuimme. Niin paljon kuin syömisestä pidänkin, kokkailu retkiolosuhteissa on kyllä aina yhtä vaivalloista puuhaa, joten oli varsinaista luksusta, että joku muu hoiti pääosan hommasta!
Haikeita jäähyväisiä
Neljäntenä retkipäivänä purimme leirin ja lähdimme uurastamaan tietämme kohti Porcupine Creekin leiripaikkaa. Ensin piti sanoa hyvästit upealle Assiniboine-vuorelle. Olisin voinut tuijottaa sitä loputtomiin! Viimeiset räpsäisyt kameralla, ja sitten mentiin. Polku kulki laaksoa pitkin, eikä korkeusvaihteluita juuri ollut. Reitin puolivälistä jäi mieleen lähinnä loppumaton Valley of the Rocks -laakso. Kuumuus verotti energiatasoa, ja yhdeltä jos toiselta alkoi myös vesi olla vähissä, sitä kun ei tällä pätkällä saanut mistään otettua lisää. Jalat turposivat kuumuudessa niin paljon, että iltapäivällä käveleminen tuntui jo tuskalliselta.
Porcupine Creekin leiripaikalla pidimme pienen palaverin, tämä kun oli viimeinen iltamme yhdessä. Sarah pyysi kutakin meistä kertomaan, mikä oli retkellä ollut mukavinta, mikä vaikeinta, ja mitä olimme oppineet. Jo muutamassa päivässä toisilleen tuntemattomista ihmisistä oli tullut yhteisten kokemusten kautta sydänystäviä, ja tunteet nousivat pintaan kokemuksia muistellessa. Japanilainen nainen liikuttui kyyneliin voitettuaan fyysisiä haasteita ja uskallettuaan puhua englantia ensimmäistä kertaa elämässään. Australialaiset olivat nähneet ensi kertaa lunta ja karhuja. Fred, tunteellinen geologimme pyyhki silmäkulmiaan melkein jokaisen puheenvuoron jälkeen.
Viimeinen vaelluspäivä ei ollut tiukasta alusta huolimatta yhtä raskas kuin edellinen. Sää oli sopivan pilvinen ja vilpoisa, mikä helpotti paljon. Reitti alkoi viidensadan metrin nousulla, joka sai ensikertalaisvaeltajat huomaamaan, kuinka raskasta ison rinkan kanssa punnertaminen on. Ylitimme Citadel Pass -solan, missä Mount Assiniboine Provincial Park vaihtui Banff National Parkiksi. Reitin loppupuolella, Sunshine Meadows’issa maisemat olivat avaria, ja polku haarautui myös muille vaellusreiteille. Vastaantulijoita riitti, sillä Mount Assiniboinelle vaelletaan usein päinvastaiseen suuntaan kuin me teimme. Vaelluksen ainoat sadetipat saimme viimeisen puolen tunnin aikana, joten onni oli tosiaankin potkinut meitä!
Rähjääntynyt joukkomme kuljetettiin takaisin Yamnuskan toimistolle, missä purimme lainatavarat rinkoistamme. Oppaamme Sarah lähti saman tien valmistautumaan seuraavan päivän vaellukseensa: kesäkaudella hänellä oli tuskin ollenkaan vapaapäiviä kolmeen kuukauteen! Opasta ja calgarylaista Frediä lukuunottamatta päätimme vielä illalla tavata pubissa. Viiden päivän vaellusmatkalta jäi ihania ystäviä ympäri maailmaa ja upeita muistoja Kanadan kauneimmista maisemista!
