Patagonian tuulet
Iltapäivän koittaessa pakkasimme leirin ja lähdimme kohti Los Glaciares -kansallispuiston pohjoisrajaa ja Piedras Blancasin jäätikköä. Taitoimme matkaa Rio Blancon alajuoksuun, pitkin sen valkean kivikkoista joenpohjaa. Aikaisempien päivien selkeä polku oli muuttunut vain himmeäksi ajatukseksi oikeasta suunnasta.
Glaciar Piedras Blancas oli kuin jäätiköiden vetäytyvä kuningatar. Hohtavan sinivalkea kruunu sitä ympäröivien vuorten välisessä laaksossa. Ylväs, korkeiden pilareiden reunustama jäämassa, joka suli osaksi Laguna Piedras Blancasia sekä Rio Blancoa ja joka vuosituhansien saatossa oli kuljettanut mukanaan valtavia, valkoisia kivenlohkareita, jotka nyt reunustivat Laguna Piedras Blancas -järveä.
Olimme saaneet jo aiemmin hieman esimakua Patagonian tuulista, mutta edelliset päivät olivat olleet pääosin melko tyyniä, rauhaisan aurinkoisia. Piedras Blancasin lohkareikossa tuuli kuitenkin yltyi ja saimme muistutuksen Patagonian todellisesta luonteesta. Jatkoimme matkaa jäätiköltä vielä reilun tunnin, mutta illan edetessä polku muuttui olemattomaksi. Tuulen riepotellessa rinkkaa päätimme kääntää kompassin nuolen takaisin etelään, kohti Poincenotin leiripaikkaa, Rio Blancon yläjuoksulle.
Heräsin yöllä vain kuuntelemaan laakson pohjalla puhaltavaa Patagonian tuulta. Sen puuskittaisen voiman kuuli lähestyvän jo kaukaa, se oli kuin täydellä vauhdilla kulkeva juna, joka osuessaan kohdalle ravisteli telttaa uskomattomalla raivolla. En voinut kuin hymyillä, olin uupunut, mutta suojassa lämpimässä makuupussissa, Patagonian taivaan alla.
Viimeisenä aamuna satoi lunta, vettä ja oikeastaan myös rakeita. Tuuli puhalsi laaksossa edellisen yön lailla, hieman hiljaisemmin mutta puuskittain, heitellen lumihiutaleita sekä vesipisaroita ylös ja alas. Olimme vaelluksen aikana nähneet Patagonian sään koko mahtavan kirjon ja nopeat vaihtelut, auringon paisteen, myrskytuulet ja sateet.
Oli kuitenkin tullut aika jättää Monte Fitz Roy Trail taaksemme ja suunnata takaisin kohti El Chaltenia, halki upean keltaisena kukkivan kaktusniityn sekä piikikkäiden el calafate-marjapensaiden. Vaelluskilometrejä Los Glaciares -kansallispuistossa kertyi lopulta hieman vajaa viisikymmentä. Reitti kulki vaihtelevassa maastossa, osin pitkin helppoja polkuja sekä tukevia pitkospuita ja paikoin halki valtavien kivikkojen sekä vuolaana virtaavien purojen.
Tätä kirjoittaessa istun jo El Chaltenissa, lasillisella Argentiinalaista valkoviiniä, odottamassa kyytiä takaisin El Calafateen. Ravintolan seiniä koristavat vuosikymmenten takaiset vuorikiipeilijöiden ottamat upeat, mustavalkoiset kuvat. Mietin, kuinka urheita he ovatkaan olleet noustessaan sen aikaisissa varusteissa kohti suurta tuntematonta, uljasta Monte Fitz Royta.
