The Rockwall ja Floe Lake
Ensimmäisen retkeilyosuuden päätteeksi lähdimme Janen ja Steven kanssa Kootenayn kansallispuistoon. Teimme päiväretken alueen kuuluisimman patikointireitin The Rockwall -kallion juureen Floe Lake ’n rannalle.
Koko reitin patikointi kestäisi 3–5 päivää, mutta me kävelimme vain edestakaisin Floe Lake -järvelle – tämä oli kanadalaisvaeltajien mittakaavassa jäähdyttelylenkki edellisten kolmen päivän punnerrukseen verrattuna! Matkaa kertyi yhteensä noin 21 kilometriä, ja 700 metrin nousu tapahtui taas parin kilometrin matkalla.


Päivä oli lähes tukalan kuuma. Reitin alkukilometrit kulkivat yli kymmenen vuotta sitten riehuneen metsäpalon autioittamassa rinteessä. Kärventyneet puunrangat törröttivät jo yli parin metrin mittaiseksi kasvaneen kasvillisuuden seasta. Kiitos metsäpalon, maisemat avautuivat lähes koko reitin ajan avonaisina.

Kun ensimmäinen kunnon näkymä The Rockwalliin koitti, olin mykistynyt. Olin kyllä nähnyt kuvia tästä kilometrin korkuisesta ja 30 km yhtenäisenä jatkuvasta kallioseinämästä, mutta kyllä se vaan oli jylhä näky, kun seinämän toinen pää alkoi näkyä metsän takaa! Kalliomuodostelman nimi ei ehkä ollut mielikuvituksen riemuvoitto, mutta useamman kilometrin päässä siintävä möhkäle sen kyllä ansaitsi.



Urheilua vai nähtävyyksien katselua?
Niin rentoja ja mukavia kuin kanadalaisisäntäni olivatkin, he suhtautuivat kymmenien vuosien kokemuksella vaeltamiseen enemmänkin urheilusuorituksena kuin nähtävyyksin ihailuna. Aina, kun pysähdyin ottamaan kuvan (mielestäni olen vieläpä melkoisen nopea vetämään kuvauslaitteen pussukastaan aina tilaisuuden tullen), en nähnytkään heitä enää seuraavaan puoleen tuntiin, ennen kuin he päättivät pitää tauon ja odottaa minua.
Olin kyllä yrittänyt totuttaa jalkalihaksiani Kalliovuorten jyrkkiin rinteisiin kipuamalla Pispalan portaita muutamaan otteeseen, mutta eipä tunnin porrastreenejä oikein voi verrata puoli päivää kestäviin nousuihin. Olin auttamatta hidas ylämäissä.
Tämä rytmitys sopi meille kaikille kuitenkin varsin hyvin, mutta myönnän, että koen lievää ahdistusta siinä vaiheessa, kun vauhtia aletaan verrata opaskirjoista löytyviin esimerkkiaikoihin. Steve ja Jane olivat nuorempana pyrkineet aina alittamaan opaskirjan nopeimman ajan, mutta nykyään sillä ei kuulemma ole enää niin merkitystä. Minä olisin mieluusti voinut viettää polulla tupla-ajan vaikka syöden joka käänteessä eväitä ja kuvaten nättejä kasveja! Mainittakoon, että Jane on nuorempana ollut kilpahiihtäjä – omia urheilusuorituksiani taas on dominoinut lähinnä mukavuudenhalu.

Tiukan siksak-kipuamisen jälkeen saavuimme värikkäälle kukkakedolle.
Kuusten lomasta alkoi paistaa jotain vaaleanturkoosia. Pelmahdus suoraan Floe Lake ’n rantatörmälle oli mykistävä kokemus! The Rockwall näytti lähietäisyydeltä vieläkin hämmentävämmältä. Epäuskottavan värinen vuoristojärvi vain korosti elokuvan erikoistehosteen kaltaista tunnelmaa. ”Floe” merkitsee kelluvia jäänpalasia, ja niitä ilmeisesti järvessä usein näkyykin, mutta näin loppukesästä jäätä ja lunta oli enää muutamassa varjoisassa kallionnotkossa.


Steve päätti ottaa pienet torkut, ja minäkin ummistin silmäni hetkeksi. Söimme lounaseväät ja ihmettelimme järven ympäristöä melkein tunnin. Pikku hiljaa paikalle alkoi saapua telttailijoita: tällekin reitille täytyy kesän telttapaikat varata jo vuoden alussa, jos meinaa koko Rockwall-reitin kävellä. Mitään ex-tempore -retkeilyä ei näillä suosituimmilla alueilla siis voi harrastaa.
Alkupisteitä ja variaatioita reitistä on useita, ja suurin osa vaeltajista vaikutti melko ryytyneiltä käveltyään 15–20 km matkan edelliseltä leirintäpaikalta. Kanadan kansallispuistoviraston sivuilta voi lukea ohjeita telttapaikkojen varaamiseksi Kootenayn kansallispuistossa ja muutenkin vinkkejä pidemmän patikointireissun suunnitteluun.

Ilma oli kaunis, ja edessä oli vielä useamman tunnin väsyttävä paluumatka. Polku oli onneksi hyvin tallattu, mikä tuntui varsinaiselta luksukselta edellispäivien ”bushwackingin” (umpeenkasvaneen polun läpi puskemisen) jälkeen! Silti matka takaisinpäin tuntui tuplasti pidemmältä kuin ylöspäin….

Lepäilin loppuillan kookkaassa hotellihuoneessa Banffin keskustassa, ja Jane ja Steve palasivat kotiinsa Red Deeriin. Ihan oma huone ja oikea sänky olivat tervetullutta vaihtelua telttailun jälkeen! Olin haaveillut kaupungin herkkuravintoloista jo muutaman päivän, mutta karu totuus iski, kun pääsin rojahtamaan pehmeälle jättisängylle: en jaksanut hievahtaakaan. Kaiken energiani kooten raahauduin vedenkeittimen luo ja söin lopulta illalliseksi ankean kuivatun retkiaterian…
Edessä oli pari päivää lepäilyä sekä kamppeiden pesua ja järjestelyä matkan toista osiota varten: seuraavana vuorossa olisi viiden päivän vaellusretki kansainvälisen ryhmän mukana Kanadan Matterhorniksi kutsutun Assiniboine-vuoren kupeeseen.

