Opettajaelämää Pohjois-Hokkaidossa

Suurin osa hokkaidolaisista ystävistäni on vanhoja opiskelukavereitani ajoilta, kun olin vaihto-opiskelijana Hokkaidon kasvatustieteellisessä yliopistossa (Hokkaidô Kyôiku Daigaku). Heistä lähes kaikki toimivat peruskoulun tai lukion opettajina sekä soitonopettajina.

Japanissa on hiukan eriskummallinen systeemi opettajien työpaikkojen suhteen: kun on läpäissyt oman maakuntansa opettajalisenssiin oikeuttavan kokeen, henkilö voidaan määrätä mihin päin vain omaa aluettaan 4 vuoden sopimuksella. Neljän vuoden välein tulee määräys vaihtaa työpaikkaa satunnaiseen kohteeseen.

Systeemin perusteluna on tasa-arvoisuus: olisi kuulemma epäreilua, jos joku erityisen hyvä tai huono opettaja työskentelisi pitkään samassa koulussa. Kun opettajia kierrätetään, koulut eivät profiloidu opettaja-aineksen perusteella. Tämä aiheuttaa kuitenkin tiettyjä ongelmia mm. perheen suhteen: jos puolisolla on vakituinen työpaikka, perhe joutuu asumaan pitkiäkin aikoja erillään.

Tämän systeemin ansiosta kaverini ovat olleet töissä ties missä tuppukylissä, ja heidän luona vieraillessani olen minäkin tullut kolunneeksi paikkoja, joihin harvempi turisti eksyy. Tällä matkalla ”uutuuskohteena” oli pieni Kitamin kaupunki lähellä Abashiria ja Ohotanmeren rannikkoa Hokkaidon pohjoisosassa. Ystäväni Yurie kutsui minut kylään, jotta voisimme pitää hänen koulussaan pienen konsertin ja samalla esitellä hiukan Suomea.

Yurie toimii erityisopettajana kehitysvammaisten lasten koulussa, eivätkä lapset olleet koskaan ennen nähneet ulkomaalaista livenä.  Hän on työskennellyt koulussa nyt neljän vuoden ajan ja oli juuri saanut tiedon siirrosta Hakodateen tuhannen kilometrin päähän. Lähtö olisi kahden viikon päästä lukuvuoden vaihtuessa, eikä hän ollut vielä uskaltanut kertoa asiaa oppilailleen.

Yurie kertoi työnsä olevan varsin leppoisaa ja mukavaa verrattuna esimerkiksi tavallisen yläasteen opettajan työhön: siinä, missä tavallisessa peruskoulussa opettajat vetävät oppilailleen oppituntien jälkeen puolipakollisia harrastuskerhoja (esim. liikunta-, musiikki- ja teetaidetunteja), erityislapsien koulussa näitä kerhoja ei ole.

Opettajien kuuluu oppituntien jälkeen istua opettajainhuoneessa työpisteensä ääressä kirjoittamassa raportteja ja korjaamassa kokeita, ja peruskoulun opettajien työpäivät venyvät hyvinkin usein aamuseitsemästä iltakymmeneen. Yurie sen sijaan pääsee lähtemään kotiin yleensä jo viiden-kuuden maissa.

Koulujen kesäloma on virallisesti kaksi viikkoa, mutta opettajat eivät tätä lomaa pidä, vaan se aika istutaan koululla suunnittelemassa seuraavaa lukuvuotta ja ties mitä muuta.

Japanilaisten loma-käsite tuntuu muutenkin suomalaisesta melko uskomattomalta:  esimerkiksi normaalissa keskivertotyöpaikassa työntekijöillä on yleensä 7 lomapäivää vuodessa, mutta niitä ei suinkaan kuulu pitää. Lomapäiviä säästellään mahdollisen sairastumisen vuoksi, ja vaikka sairaslomapäiviä voi lain mukaan pitää erikseen, kukaan ei kehtaa tehdä niin. Seitsemästä lomapäivästä saatetaan pitää parhaimmillaan yksi tai kaksi. Siis koko vuoden aikana! Viikonloput saattavat olla vapaita, tosin opettajat ovat yleensä myös viikonloput töissä.

Yhteiskunnan paine on suuri, ja muutosta ei kovin nopeasti tapahdu, vaikka ylenmääräisen työnteon haitat yleisesti tiedetäänkin. Ammattiliittoon kuulumista pidetään häpeällisenä ja epälojaalina, eikä kukaan uskalla liittyä ammattiliittoon työpaikan menettämisen pelossa. Pitkän sairasloman ansiosta tulee myös helposti potkut, ja esim. ylinopeussakoista tiedotetaan työnantajaa, jotta työntekijä ymmärtäisi hävetä.

Tätä taustaa vasten tuntui lähes kiusalliselta vastailla kaverini opettajakollegoiden kysymyksiin suomalaisen opettajan työstä ja lomista…

Kitamin erityiskoulussa oli todella lämmin tunnelma: opettajat osasivat käsitellä oppilaitaan lempeästi ja ymmärtäväisesti. Pikkuisen konserttimme jälkeen oppilaille pidettiin Suomi-tietovisa, jossa he saivat arvata, mitkä asiat olivat Suomesta peräisin. Joulupukki ja Muumit tunnettiin. Pidimme  myös suomen kielen oppitunnin, jossa halukkaat saivat harjoitella sanomaan: ”Moi! Mitä kuuluu? Minulle kuuluu hyvää.” Innokkaimmat uskaltautuivat ujostellen jopa minun viereeni, ja harjoittelimme lauseita yhdessä.

Musiikki- ja Suomi-tunnin jälkeen Yurien  oppilaat tarjoilivat lounaan itse toinen toisilleen kotiluokassaan ja siivosivat sitten luokan. Kaikki tapahtui verkkaisessa tahdissa ja rennossa ilmapiirissä. Ymmärsin hyvin Yurien valinnan erityisopettajaksi ryhtymisestä!

Koulu sijaitsi maaseudulla, useamman kilometrin päässä Kitamin keskustasta. Yurien jatkaessa toimistotöitään päätin kävellä takaisin kaupunkiin. Opettajat ihmettelivät suureen ääneen, miten joku voi vapaaehtoisesti haluta kävellä 7 kilometrin matkan – kukaan ei tällä alueella kävele. Olen yrittänyt harrastaa edes jotain liikuntaa tällä matkalla, etten vanhaan tapaan taas liho palloksi notkuvien herkkupöytien äärellä…

Täytyy myöntää, että sohjolumessa pellonreunoja tallatessani oli sellainen olo, että minua ehkä hiukan tuijotetaan. Kukaan ei sentään pysäyttänyt autoaan, mutta useampi pää taisi kääntyä jälkeeni.

Kitami on yleensä Hokkaidon vähälumisimpia paikkoja, vaikkakin kylmimpiä. Siksi sinne ei ole hankittu niin massiivista aurauskalustoa kuin esim. Nisekoon ja Sapporoon. Tänä vuonna kuitenkin säätilat olivat menneet päälaelleen ja Nisekon sijasta Kitamissa saatiinkin lunta roppakaupalla. Lumileikkuriautot puuttuvat täältä eikä lumenkaatopaikkojakaan ole, minkä tuloksena aurauskinokset olivat vallanneet puolet teiden kaistoista ja useita jalkakäytäviä ei ollut voitu aurata ollenkaan. Kävely puoliksi sulaneiden kinosten läpi oli hidasta, ja sain seitsemän kilometrin matkaan vierähtämään yli puolitoista tuntia.

Kitamissa ei varsinaisesti ole juurikaan nähtävää. Kaupunki tunnetaan kuulemma mintun ja sipulin kasvatuksesta. Söimmekin illalliseksi alueen erikoisuuden, shio-yakisoba -nuudeleita sipulin ja perunan kera. Yleensä yakisoba on maustettu ruskealla, makealla kastikkeella, mutta paikallinen kokki oli keksinyt maustaa nuudelit suolalla ja sitruunalla.

Kävimme Kin-No-Yu -nimisessä onsenissa, jossa vesi oli aivan ruosteen väristä rautapitoisuutensa ansiosta. Ehdimme juuri pois alta, kun äänekäs kiinalaisryhmä saapui kylpemään välittämättä onsenin käytössäännöistä. Japanilaistädit näyttivät enemmän tai vähemmän ärtyneeltä tilanteesta.

Yurien vapaapäivänä kävimme vielä nopeasti katsomassa vaahtopäinä lainehtivaa Ohotanmerta Abashirissa. Sain myös kokeilla lasinpuhallusta Ryû-Hyô Glass:in lasipuhaltamossa. Japanilaiseen tapaan homma oli niin täysorganisoitu, että käytännössä en tehnyt juuri mitään varsinaisen lasin muodon aikaansaamiseksi. Asiakkaan taitoja toki kehuttiin vuolaasti, vaikka meinasin vanhana puhallinsoittajana puhaltaa putkeen sellaisella voimalla, että lasi oli pullistua hajalle.