Kylpyläloma Sôunkyôn kanjonissa
Matkan edetessä on varmasti käynyt selväksi, kuinka paljon pidän onseneista, tuliperäisistä kuumista lähteistä. Tämänkertaisen matkan huipennukseksi lähdimme ystäväni Yuukon kanssa Sôunkyôn kanjonissa sijaitsevaan kylpyläkylään pariksi päiväksi.
En ollut aiemmin käynyt Daisetsuzan-vuoriston pohjoisosassa sijaitsevassa laaksossa. Tiesin, että alueella on runsaasti onsen-hotelleja, mutta kun saavuimme iltahämärissä paikalle, minulle valkeni, että koko kylä muodostuu ainoastaan kylpylähotelleista! Osa niistä oli pieniä ja jo hieman rähjääntyneitä, ja korkeammalla kanjonin rinteellä seisoi muutama hiukan päheämpi resort-tyyppinen jättihotelli.
Yuuko oli varannut meille kahden yön pakettimajoituksen Chôyo Tei -hotellista. Paketti sisälsi aamiaisen ja illallisen sekä rajattoman pääsyn hotellin kolmeen eri kylpylään. Lisäksi olisi päässyt vielä viiden minuutin ajomatkan päässä olevan sisarhotellinkin kylpyihin, mutta sinne asti emme ehtineet.
Majoitus taisi maksaa noin 120 €/yö (per henkilö) kahden hengen huoneessa, joten mikään budjettiretkeläisen valinta tämä hotelli ei ehkä olisi ollut. Kun ottaa huomioon pienen kaksion kokoisen huoneemme, jättimäisen aamiaisbuffetin, 15 ruokalajin illalliset huoneeseen kannettuna ja loppujen lopuksi neljä käyntiä onseneissa, hinta ei kuitenkaan minusta ollut mitenkään yliammuttu. Paikka oli hyvin siisti ja onsenit upeita!
Saavuimme Sôunkyôhon alkuillasta. Päätimme lähteä samantien katsomaan paikallista nähtävyyttä, jääveistoksia. Helmi-maaliskuussa kylässä juhlitaan Hyôbaku Matsuria, jääveistosjuhlaa: kanjonin pohjalle on tehty jääveistoskylä, joka iltaisin valaistaan värikkäin valoin. Harvinaisen lämpimän maaliskuun ansiosta suuret jäärakennelmat olivat kyllä jo varsin sulaneessa tilassa, ja osaan oli pääsy kielletty ilmeisen romahtamisvaaran takia. Jääveistokset ovat varmaankin helmikuussa olleet näyttäviä, mutta niiden alkuperäinen muoto oli nyt enää arvailtavissa.
Paikalle oli tehty myös loiva jäinen mäki, jossa voi laskea rengasliukurilla. Siitäkös vasta riemu ratkesi! Massoittain paikalle saapuneet kiinalaisturistit pitivät huolen siitä, ettei desibelitaso päässyt laskemaan turhan matalalle.
Ilta kului kuumissa altaissa lojuen. Hotellin kolmea onsenia kierrätettiin naisten ja miesten vuoroissa niin, että aamukolmelta siivoustunnin aikana onsenien vuorot vaihdettiin. Näin yhdenkin yön vieraat saivat illalla nauttia yhdestä tai kahdesta onsenista ja aamulla vielä kolmannesta.
Yksi onsen muodostui neljästä rotenburosta (ulkoilma)-altaasta, ja kahdessa ei ollut lainkaan rotenburoa. Altaiden lämpötilat ovat yleensä 41-43°C kieppeillä. Jos kuumimmissa altaissa liikahtaa nopeasti, tuntuu kuin iho kärventyisi! Jännittävin allas oli suuri, pimeähkö huone, jonne johti vesitie kiemurrellen käytävää pitkin. Huoneessa soi vaimea perinteinen koto-musiikki. Lisäksi oli viileähkö allas, johon lirutti kolme hanaa parin metrin korkeudesta: hanojen alla istuen sai hartiahieronnan.
Onseneissa on lähes aina myös sauna, ja sellainen löytyi tämänkin hotellin kahdesta onsenista. Lähes 100-asteiseksi lämmitetty huone on yleensä vuorattu froteepyyhkein. Olen nähnyt jos jonkinlaisia kiuasviritelmiä, eikä niille tietenkään saa heittää vettä. Jos kiuas on ollut sunnilleen suomalaisen näköinen, olen yleensä kastellut pikku pesupyyhkeeni litimäräksi suihkun puolella ja muiluttanut löylyt saunaan vaivihkaa tiristämällä pyyhkeestä vedet kiukaalle. Täytyy kuitenkin olla varovainen, etteivät ahkerasti paikalla pyörivät siivoojat pääse näkemään tapahtumaa: japanilaiset kun ovat siinä uskossa, että kiuas vähintäänkin räjähtää, jos sille heittää vettä!
Tulikuuman saunan vieressä on yleensä jääkylmää vettä sisältävä pieni allas. Useimmat tuntuvat kaatavan siitä pikku kipolla vettä päälleen, mutta olen kyllä itse mennyt kaikessa rauhassa istumaan alkukesän järvivedestä muistuttavaan kylpyyn.
Seuraava aamu valkeni pilvisenä ja lumisateisena. Päätimme lähteä kylän vieressä sijaitsevalle Kurodake-vuorelle lumikenkäilemään. Vuoren rinteelle pääsi köysiradalla, josta alkoi laskettelurinne. Sen yläpäähän pääsi vielä hiihtohissillä, mutta me lähdimme kävelemään rinteen reunaa ylöspäin lumikengin. Lumikenkiä, niihin sopivia talvisaappaita sekä lämpimiä takkeja sai vuokrata hiihtohissin alapäässä olevasta vuokraamosta, mutta meillä varusteet oli onneksi omasta takaa. Vuokraamon setä kyllä auliisti opasti ja suositteli reittejä, joita sinä päivänä kannatti käyttää.
Lumisade sakeni, ja laskettelurinne oli koskematon sekä paikoin hyvinkin jyrkkä. Kun aloitimme kiipeämisen, yhtään laskettelijaa ei ollut vielä mennyt ylöspäin, joten meidän ei tarvinnut varoa laskijoita. Päästyämme hiihtohissin yläpäähän alkoikin laskijoita yhtäkkiä saapua. Tästä kohdasta vuoren huipulle olisi vielä kahden ja puolen tunnin matka. Ystäväni ei harrasta kovinkaan paljon urheilua, joten nousu tähänkin asti oli hänelle raskas. Päätimme suosiolla jättää huipullenousun, kun näkymätkin olivat sumuiset.
Kävelimme vielä noin sata korkeusmetriä ylöspäin puuterilumessa seuraten vapaalaskijoiden jälkiä. Sitten aloitimme alaspäin tarpomisen jatkaen koskemattoman lumen päällä, toisella puolen laskettelurinnettä. Ihanassa, pehmeässä lumessa oli hauska kävellä alaspäin! Jyrkissä kohdissa lumikengilläkin pystyi liukumaan pieniä matkoja. Vaikka maisemia ei lumisateen vuoksi näkynyt, nautimme täysin rinnoin ulkoilusta. Muutaman tunnin hikoilun jälkeen oli ihanaa päästä suoraan takaisin kuumiin lähteisiin.
Sitten olikin taas aika syödä. Päivän menu oli taskurapupainotteinen: kaikki ruokalajit sisälsivät jonkin sortin taskurapua, jotka ovat eräs Hokkaidon erikoisuuksista. Toki muuallakin Japanissa saa taskurapuja, mutta ne ovat eri lajikkeita kuin Hokkaidossa. Rapujen kanssa koheltamiseen meni reippaasti aikaa, eikä hitaasti syödessä ehtinyt tulla niin ähky kuin edellispäivän sashimi- ja pataruokia ahmiessa.
Minulla ei juurikaan ole ruokarajoituksia japanilaisessa ruokavaliossa (pidän mm. nattoosta, fermentoidusta papulimasta erityisen paljon!), mutta nyt tuli pitkästä aikaa vastaan sellainen herkku, jonka mieluusti lahjoitin ystävälleni: taskuravun sisälmykset ja aivot (kani-miso)… Sen lisäksi pikku kipossa olevat fermentoidut mustekalan sisälmykset (shio kara) saivat vaihtaa omistajaa, vaikka kykenenkin niitä syömään jossain määrin.
Seuraavana aamuna kävin vielä viimeisen kerran onsenissa, samassa, jossa kävimme pimeän aikaan ensimmäisenä iltana. Aamuseitsemältä näkymä olikin aivan erilainen! Kurodake-vuoren luminen huippu kimmelsi aamuauringon säteissä, ja ikkunoista kajastava valo siivilöityi höyryisessä pesutilassa tunnelmallisesti. Kannatti siis repiä itsensä ylös normaalia aikaisemmin.
Ennen Sôunkyôsta lähtöämme kävimme katsastamassa lähistön kuuluisat vesiputoukset, Ginga-No-Takin ja Ryuusei-No-Takin. Kuten arvelinkin, jäässähän ne olivat. Ryuusei-No-Takissa virtasi vettä sentään osittain jään alta pilkottaen. Kesällä paikka mahtaa olla näyttävä!
Tämä olikin viimeinen päiväni Hokkaidossa ja Japanissa tällä erää. Ehätin vielä New Chitosen lentokentällä pulahtaa onsenissa (tietenkin terminaalissa on oma kylpylänsä), joten kuumien lähteiden saldoksi muodostui tällä matkalla 11. Ystäviä oli mukava nähdä pitkästä aikaa, ja sain syödäkseni pitkään himoitsemiani herkkuruokia. Eikähön näillä eväillä taas selviä jonkin aikaa!
