Lake Magog ja Wonder Pass
Eipä puuttunut luontokokemuksia seuraavilta parilta päiviltä, jotka vietimme Mount Assiniboinen kupeessa. Toisen päivän ohjelmana oli kävelyretki Wonder Pass –solalle, josta näkymät avautuivat ympäri alueen.


Aamu valkeni kirkkaana. Heti herättyäni päätin lähteä niitylle katsomaan Assiniboine-vuorta aamuvalaistuksessa. Ei voinut muuta kuin huokailla näyn edessä! Aamiaisen jälkeen kansainvälinen vaellusporukkamme lähti tallustelemaan leirintäalueelta auringonpaisteessa ensin kohti Lake Magog -järveä. Jo kilometrin kuluttua oppaamme Sarah hidasti vauhtia ja alkoi tarkkailla kahta vaeltajaa, jotka olivat pysähtyneet polulle parinsadan metrin päähän. Vaeltajat siirtyivätkin polulta kohti järven kivikkoista rantaa, ja niin teimme mekin – joidenkin kymmenien metrien päässä nimittäin lymysi harmaakarhu, meidän polullamme! Siinä sen takamus hötkyi, juuri samaisessa pusikossa, jonka läpi olin edellisenä iltana kävellyt yksin vihellellen saunaillan jälkeen! Tällä kertaa meidän yhdeksänhenkisellä porukallamme ei ollut vaaraa, koska karhut väistävät isompia ihmisjoukkoja, mutta meidän piti myös olla säikäyttämättä eläintä ja häiritsemättä sen touhuja. Niinpä kiersimme järven rannan kautta, ja kerroimme kaikille alueella kohtaamillemme vaeltajille karhusta. Majatalolla Sarah raportoi myös henkilökunnalle näköhavainnostamme, johon siellä todettiin, että sama yksilö on hengannut alueella jo useamman päivän.


Noniin, saimme siis luontobongauslistallemme merkinnän heti aamutuimaan! Seuraavaksi suunnistimme katsomaan park rangerin mökkiä. Kaikissa kansallispuistoissa ja suosituimmissa provincial parkeissa on yleensä puistonvartija, joka työskentelee kesäsesonkina pitäen huolta puiston turvallisuudesta, niin ihmisten kuin eläintenkin näkökulmasta. Paikalle osui myös itse puistonvartija, varsin raamikas herra. Aamun työtehtävänä oli majatalon vesipumpun korjaus. Sarah näytti tuntevan suurimman osan alueella oleskelevista ihmisistä. Puistonvartijan lisäksi kohtasimme pari yhdeksänkymppistä herraa, jotka köpöttelivät majatalon ympäristössä. Toinen herroista oli Sarah’n isän tuttava, vuorikiipeilijä ja hiihtäjä, joka oli käynyt Assiniboinen majatalolla suunnilleen 40-luvusta lähtien. Nyt, kun paikalle pääsee myös helikopterilla, myös iäkkäämmät retkeilijät saavat nauttia upeasta luonnosta.

Harmaakarhu numero kaksi
Kävelimme rauhallista vauhtia, ja kaikkien kamerat räpsyivät tiuhaa tahtia. Vähän väliä pysähdyttiin napostelemaan eväitä ja nappaamaan ryhmäkuvia. Juttu luisti jokaisen ryhmän jäsenen välillä. Etenkin eläköityneen geologin Fredin tarinat kallioiden ja vuorten syntyhistoriasta olivat todella mielenkiintoisia! Sarah taas kertoili juttuja muista luontokappaleista ja omasta kilpahiihtourastaan. Hän oli jopa käynyt ampumahiihtokilpailussa Suomessa, ei tosin muistanut paikkaa. Totesi kuitenkin, että suomalaiset olivat luonteeltaan todella erilaisia kuin ruotsalaiset ja norjalaiset… Samassa Sarah pysähtyi ja osoitti meille polulla näkyvää kakkakasaa: tämä on nyt ehtaa karhunkakkaa! Läjä ei näyttänyt kovin vanhalta, joten ehkä alueella oli jokunen päivä sitten käveleskellyt toinenkin kontio.





Näimme myös kauniita vesiputouksia, joilla ei ollut nimiä – mitäpä sitä suotta kaikkia nimeämään, kun niitä kerran piisaa. Tulikastiljat ja muut kukkaset olivat vielä lähes täydessä loistossa. Wonder Pass –solalla näkymät lopulta aukesivat molempiin suuntiin. Päätimme pitää lounastauon mättäillä istuen. Ja kas vaan, suoraan edessämme löntysti kuin löntystikin harmaakarhu! Alle kaksi tuntia oli kulunut edellisen karhun kohtaamisesta. Tämä tyyppi oli enää 30 metrin päässä. Se kääntyi meistä pois, ja katosi rauhallisin askelin harjanteen taakse. Meidän oli määrä jatkaa vielä pienelle näköalakukkulalle, mutta koska se oli ainoa suunta mihin karhu todennäköisesti lähtisi, Sarah oli sitä mieltä, että annamme karhulle rauhan ja jätämme kukkulan väliin. Samaan suuntaan johtava polku oli tosin suosittu, ja eväitä mutustaessamme ohi käveli useita ihmisiä.

Sarah kertoi kaikille ohi kulkeville karhusta – mikäli sen reitti risteäisi ihmisten kanssa, se todennäköisesti hätääntyisi ja lähtisi juoksemaan. Eräs yksin kävelevä mies jäi miettimään vaihtoehtoja, koska hänellä ei ollut vaellusseuraa. Hän päätti kuitenkin jatkaa hitaasti matkaa tarkkaillen selustaansa herkeämättä. Säilytimme näköyhteyden häneen seuraavaan kukkulaan asti. Toisesta suunnasta tulevat retkeilijät kertoivat sitten, että he näkivät karhun kirmaamassa täyttä vauhtia harjanteen myötäisesti… Alueella ei ollut juurikaan puita näkösuojana, joten eläin oli varmasti paniikissa nähdessään niin paljon ihmisiä! Rauhallinen poistuminen kukkulan taakse olikin siis vain bluffausta!


Taas tuli rasti bongauslistaan. Brisbanesta kotoisin oleva pariskunta sai vielä toisenkin luontokokemusrastin, kun Sarah löysi heille pikkuisen läntin nuoskaa varjoisasta paikasta – he eivät olleet koskaan nähneet lunta! Kerrottuani Suomi-tarinoita he lopulta lupautuivat jopa lähtemään illalla kanssani saunomaan, kun olin todennut majatalon saunan kelvolliseksi edellisenä iltana. Heillä riittäisi kotona eksoottista kerrottavaa!

Jäätävä uintiretki ja saunontaa australialaisten seurassa
Palattuamme leiriin levähdimme teltoissa hetken ennen saunontaa. Saunaan piti varata vuoro etukäteen, koska ainoastaan kuusi ihmistä illassa saisi käyttää suihku- ja saunafasiliteetteja. Syynä oli ilmeisesti lämmin vesi, jota ei riittäisi kerralla kovin monelle ihmiselle. Sain lopulta houkuteltua mukaani kaikki kolme aussia. Tehdäksemme kokemuksesta entistä autenttisemman päätimme pulahtaa uimaan Lake Magog –järveen ennen saunaa! Se oli tietenkin hyinen. Japanilaiset lähtivät mukaan katsomaan operaatiota. Minähän en ollut ottanut koko retkelle mukaan uimapukua – saunasta sentään tiesin etukäteen, mutta ajattelin, että jos siellä ei saa saunoa alasti niin käytän pyyhettä. Uintimahdollisuus ei ollut tullut edes mieleeni… No, nakuillahan ei Kanadassa saanut, joten päädyin uimaan alusvaatteisillani.


Olen käynyt avannossa elämässäni kolme kertaa, ja vaikka olo sen jälkeen onkin euforinen, en mitenkään hingu sinne uudestaan. Mitään en nimittäin vihaa yhtä paljon kuin kylmää vettä! Sitähän ei tietenkään voinut australialaisille paljastaa, vaan pakottauduin naama peruslukemilla jäätävään veteen siltä istumalta. Jäin kelluskelemaan ja katsoin, kun tropiikista kotoisin olevat Alannah ja Jay muuttuivat lähes sinisiksi heti, kun heidän jalkansa koskettivat vettä! Odottelin jäävedessä kelluen ainakin viisi minuuttia, ennen kuin he saivat kastauduttua, ja juoksivat saman tien pois.
Siinä vaiheessa, kun lähes koko vartalostani oli kadonnut tunto, päätin minäkin nousta pois järvestä. Saunaan oli järveltä matkaa noin kymmenen minuutin kävelyn verran, emmekä viitsineet alkaa vaihtaa kuivia vaatteita. Kietaisimme mökiltä vuokratut kylpypyyhkeet ympärille, minä vetäisin saunakamat sisältävän rinkan selkään ja lähdimme lampsimaan kohti saunaa. Se kuulemma näytti huvittavalta, ja japanilaiset halusivat ikuistaa tämän tyylikkään lookin. Ajattelin, ettei kukaan näkisi, mutta tokihan polku kulki äveriäiden turistien kansoittaman majatalon ohitse, jossa he olivat juuri nauttimassa gourmet-illallistaan… Siinä sitten hipsimme puolialastomina niin nopeasti kuin pääsimme.

Sain houkuteltua nudismia kammoksuvat aussit saunaan ainoastaan pyyhe päällä. Kertoilin juttuja suomalaisesta saunakulttuurista, ja he olivat silminnähden lumoutuneita aiheesta (tai sitten onnistuneesti esittivät kiinnostunutta). Olin katkonut paikallisen pensaan oksia meille saunavihdaksi, mutta lehdet eivät oikein pysyneet kiinni varvuissa samaan tapaan kuin koivunlehdet, vaan lauteet ja lattia olivat täynnä oksankappaleita ja irtolehtiä kun lopetimme vihtomisen… Hups. Tällä kertaa sauna oli onneksi lämminnyt tarpeeksi ja saimme kunnon löylyt. Maisema ikkunasta oli yhtä käsittämättömän hieno kuin edellisenäkin päivänä, ja rentoutuneina ja puhtoisina palasimme leiriin, missä muut olivatkin jo valmistaneet illallisen. He vaikuttivat hitusen kateellisilta puhtaille hiuksillemme ja rentoutuneille ilmeillemme! Rentous tosin katosi alkuyön tunteina, kun leirissä alkoi sattua ja tapahtua…

