Yohon syrjäisillä poluilla: Mount Niles
Ettei Kanadan-matka olisi käynyt fyysisesti mitenkään helpoksi, olivat paikalliset tuttavani päätteet viedä minut leppoisan Mt. Assiniboine-vaelluksen jälkeen Mount Niles’in huipulle Yohon kansallispuistoon.
Olin maininnut kiivenneeni aikaisemmin Mount Templen huipulle, joka on alueen raskaimpia yksittäisiä päiväretkikohteita. Siihen suhteutettuna Mount Niles olisi kuulemma helppo, joskin lähestymisvaellus hiukan pidempi. Mukaan lähtivät Janen ja Steven luottovaelluskaverit, niinikään juuri eläkkeelle jääneet Susan ja Greg. Siinä missä Jane ja Steve olivat todella hyväkuntoisia vaeltajia, oli Hall’in pariskunta suorastaan huippu-urheilijoiden luokkaa. Hiukan pelotti etukäteen päivän vaellusvauhti…
Mount Niles on tuntemattomampi vaellusreitti Yohon piskuisessa kansallispuistossa, eikä kukaan muu aiemmin kohtaamani vaeltaja ollut kuullutkaan siitä. Reitin puolivälissä sijaitsevalle Niles Meadows -niitylle kyllä johti opastekylttejä. Parkkipaikkakin oli sen verran piilossa, että tarvittiin taas paikallistietämystä sen löytämiseksi. Aloitimme kävelyn aurinkoisena aamuna metsän siimeksestä. Onneksi taukoamaton rupattelu vei huomion pois hiljalleen nousevasta ylämäestä. Minullakin energiaa ja vauhtia piisasi vielä alussa, kun olin onnellisen tietämätön tulevista koitoksista.
Jo muutaman kilometrin kuluttua saavuimme satumaisen kauniille Sherbrooke-järvelle. Päivän vaelluskohteemne, satulan mallinen Mount Niles kuvastui sen peilityyneen pintaan. Pienehkö epäuskon vire vilkahti mielessä – vuori näytti olevan todella kaukana ja sen seinämät jyrkähköt…
Kävelimme halki niittyjen ja kukkaketojen. Ylitimme koskia puunrunkoja pitkin ja ihailimme vesiputouksia. Reitillä oli monipuolisesti kaikenlaisia maisemia, joten vaikkei vuorelle asti lähtisikään, niityllä asti kannattaa ehdottomasti käydä! Muita vaeltajiakaan ei sanottavasti tungeksinut paikalla: kaksikymmentä vuotta joka kesä Kalliovuorilla vaellellut italialaispariskunta oli ainoa seurue, jonka kohtasimme menomatkalla. Reitillä ei ollut ollenkaan leiriytymispaikkaa, joten jos vuorelle asti lähti, sieltä oli myös saman päivän aikana jaksettava kävellä pois. Tämä seikka varmaankin karsii kävijöitä.
Niityltä jäätikölle: Niles Meadows ja Daly Glacier
Niles Meadows -niityltä alkoi jyrkempi kipuaminen harjanteelle, joka johti lähemmäs vuorta louhikkoisen moreenin halki. Silloin tällöin älysin kurkistaa olkani yli taaksepäin, ja mitkä näkymät avautuivatkaan! Kamera räpsyi tiheään. Mutta kun pääsimme kahden vuoren väliselle solalle, putosi leukani loksahtaen: toisella puolen siinsi jäätikkö! Se oli Daly Glacier, massiivisen Wapta Icefieldin osa. Kanadalaiskaverini kertoivat hiihtäneensä siellä useasti. Toisella puolen taas näkyi laakso, joka osoittautui Yoho Valley’ksi: siellä olimme kävelleet pitkän lenkin pienen eksymisen kera vuosi sitten ystäväni Sadun kanssa! Olimme itseasiassa lähes 200m korkean vesiputouksen, Takakkaw Falls’in takana, ja sen alkulähteen vierellä. Kun oikein siristi, saattoi nähdä Twin Falls -vesiputoukselle asti! Huimaa, miten aiemmin näkemäni maisemat linkittyivät toisiinsa!
Viimeinen puristus kohti huippua!
Evästauon jälkeen alkoi sitten varsinainen kiipeäminen. Katsoin jyrkkää louhikkoa epäuskoisena: selkeää polkua ei ollut, koska ihmisiä käy täällä niin harvoin. Seurasin kanadalaisia parhaani mukaan, mutta Susan ja Greg loittonivat sellaisella vauhdilla, että minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä perässä. Näytti siltä, kuin he olisivat leijuneet ilman minkäänlaista ponnistelua louhikon läpi ylemmäs. Minä sen sijaan punnersin valuvaa kiviainesta pitkin ylöspäin toivoen, että etenemistä tapahtuisi enemmän ylös- kuin alaspäin. Välillä kivi, johon tartuin käsilläni lähtikin valumaan alaspäin, joten oli pikaisesti löydettävä kiinteämpi tarttumakohta. Taukoja ei voinut pitää, ettei alaspäin valuminen olisi ollut nopeampaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että lihakset olivat totaalisen maitohapoilla ja oli vaan pakko pysähtyä huohottamaan. Onneksi Steve kulki kanssani samaa vauhtia, joten pähkäilimme kahdestaan reittivalinnan kanssa.
Ikuisuudelta tuntuvan rapian tunnin (vai oliko se puolitoista?) kuluttua huippu tuli vihdoin näkyviin! Jos maisemat edelliseltä solalta olivat uskomattomat, niin tunteen voi korottaa kolmanteen potenssiin huipulla. On se vaan aina yhtä siisti fiilis seistä nyppylällä, josta näkee 360 astetta vuoristoa ympärillään! Korkeutta tällä huipulla oli ”vain” 2972m, mutta kyllä se tasamaan eläjälle ihan kunnon vuorelta tuntui!
Puolisen tuntia lepäilimme ja söimme eväitä huipulla. En voinut vältellä ajatusta paluumatkasta: kiipeäminen yhtään jyrkempiä reittejä alaspäin on yleensä paljon haastavampaa kuin ylöspäin kiipeäminen, ja muistin useammankin kohdan, joiden ajattelu sai aikaan kylmät väreet. Onneksi porukkamme pysyi kasassa paluumatkan, joten vaikeimmissa kohdissa autoimme toisiamme.
Olimme menomatkalla käyttäneet 1350 vertikaalimetrin ja 11,5km kulkemiseen seitsemän tuntia. Paluumatkaan meni lopulta nelisen tuntia, mutta se tuntui ikuisuudelta! Jalkapohjani olivat tohjona lampsimisesta, ja silmäni tuntuivat hiekkapaperilta jatkuvan kuivan vuoristotuulen ansiosta. Tämä reissu oli ylivoimaisesti raskain päiväretki mukaanlukien kaikki aiemmat Kalliovuorten-vaellukseni. Mount Templelle kiivettiin toki 1700 vertikaalimetriä, mutta koko reissuun meni silti ”vain” noin 9 tuntia 11 tunnin sijaan. Näin pari kuukautta myöhemmin muisteltuna oli Mount Niles’in kiipeäminen kuitenkin kokemus, jota en vaihtaisi pois!
