Elämäni Kolumbia (Like, 2020) on Kolumbiassa kaksi vuosikymmentä asuneen Anni Valtosen tarina ristiriitaisesta Latinalaisen Amerikan maasta.
Kolumbian pääkaupunki Bogotá 1990-luvulla kuulostaa juuri niin pelottavalta kuin rikollisuutta ja raakaa väkivaltaa täynnä olevan huumekaupungin voi kuvitella olevan. Sisällissota ja korruptio, pommiräjähdyksiä ja maanjäristyksiä, tuloeroja ja epätasa-arvoa… Kaikenlaista pahaa Kolumbiassa on ollut, mutta Anni Valtonen murtaa kirjassaan stereotyyppistä kuvaa kokaiinivaltiosta.
Jos tietosi Kolumbiasta rajoittuvat lähinnä Netflixin Pablo Escobar -sarjaan, kannattaa lukea tämä kirja.
Ihanimmillaan kirjan sivuilta voi haistaa hedelmien ja ruokien tuoksun, nähdä vehreät vuorimaisemat ja kimaltavan Karibianmeren ja kuulla ystävien naurun. Valtosen kertomukset elämästään Kolumbiassa, kuten kaaosmaisista työpäivistä anopin hedelmäkojussa tai rituaalisesta saunareissusta temascal-teltassa, ovat herkullisia. Tekstin lomaan ripotellut espanjankieliset sanat ja sanonnat maustavat kertomuksia mukavasti.
Kiinnostavaa on myös se, että Kolumbiassa sanotaan korkeuserojen määrittelevän ihmisen mentaliteettia: Bogotássa lähes kolmen kilometrin korkeudella ihmiset ovat Valtosen mukaan introvertimpia kuin rannikolla.
Elämäni Kolumbia on myös kertomus erilaisten kulttuurien yhteensovittamisesta. Valtonen vertailee suomalaisuutta ja kolumbialaisuutta omakohtaisten kokemusten perusteella. Erilaista on vaikkapa miehenä ja naisena eläminen, sosiaalisten tilanteiden lukutaito, kaunokirjallisuuden harrastaminen, musiikkiin eläytyminen ja perhesuhteiden merkitys.
Kirjassa näkökulma vaihtuu jatkuvasti henkilökohtaisesta yleiseen, ja on ehkä makuasia, onko se lukukokemuksen kannalta hyvä vai huono piirre. Yksi tärkeä oivallus lienee joka tapauksessa se, että ihminen on samanlainen tunteva ja liikuttuva ihminen missä tahansa.
Elämäni Kolumbia tarjoaa hyviä huomioita myös miehenä ja naisena elämisestä. Marianismi, eli naisten alistaminen ylistämällä, täydellisyyteen pyrkivän Neitsyt Maria -myytin avulla, ja machomallin tuhoisuus miehille ovat Kolumbian kulttuurin vaikeita puolia. Tämä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään muun muassa siten, että Kolumbian naisista reilusti alle puolella on työ kodin ulkopuolella ja yli puolet on yksinhuoltajia. Tätä taustaa vasten ymmärtää hyvin, miksi Farc-sissijärjestön jäsenistä 40 prosenttia oli (ja on) naisia.
Valtonen kirjoittaa limittäin sekä yksityishenkilönä että toimittajana, ja tekstikin muuttuu sen mukaan. Journalistiseen, hieman hakkaavaan rytmiin kirjoitetuista paikallisten haastatteluista sitaatteineen olen jo useimmat lukenutkin muista medioista, ja se saa kaipaamaan enemmän tarinoita kirjoittajan oman elämän Kolumbiasta. Kirjan kuvaliitteessäkin on sekä tunnelmia Valtosen omasta kotialbumista että lehtikuvamateriaalia.
Valtonen rinnastaa jännittävästi Kolumbian sotahistorian ja maan sisäiset pakolaiset oman sukunsa kertomuksiin talvisotaa paenneina Karjalan evakkoina. Paikoitellen kirjassa on tätä vähän toistoksi asti ollakseen kertomus Kolumbiasta. Toisaalta rauhan asialla Valtonen toki on: toisen maailmansodan jälkeinen rauhanprosessi ja jälleenrakennus on Euroopassa ollut varsin pitkä, ja tulee sitä olemaan myös Kolumbiassa.
Tahtoa parempaan kuitenkin on kuin kolibreilla, Kolumbian talitinteillä:
”Kolibrit edustavat kolumbialaisille hyvää tahtoa. Hyvä tahto on ihan eri asia kuin tahdonvoima. Kolibri saavuttaa tavoitteensa, vaikka on olemattoman pieni ja hauras.”
Valtonen paljastaa omien sanojensa mukaan lapsensa täsmällisen analyysin siitä, mikä häntä alun perin Kolumbiaan veti: ”Olit juuri sellainen tyypillinen sinisilmäinen blondi, joka lähtee vähän seikkailemaan Etelä-Amerikkaan”. Ehkä, mutta suhde on määrittänyt häntä ihmisenä, kuten monia muitakin muilla mailla eläneitä suomalaisia.
Anni Valtonen on kirjoittanut kirjan myös kahden kulttuurin avioliitoista: Uusia suomalaisia (Like, 2014).
