Londonderryn Free Derry -museo muistuttaa, että Pohjois-Irlannin polarisoitunut poliittinen tilanne ei ole vain erillisten tapausten sarja, vaan prosessi, jonka rauhanomainen vaihe on vasta aluillaan.
Kaikki artikkelin kuvat © Paula Hotti.
Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan rajan tuntumassa sijaitsevaan Derryn/Londonderryn kaupunkiin kiteytyy paljon alueen tilanteesta jo nimeä myöten. Sen iirinkielinen nimi on Dhoire, josta Derry on englanninkielinen versio. London-etuliite lisättiin vuonna 1613, kun Derrylle myönnettiin kuninkaallisen kaupungin status. Arkikäytössä kaupunki tunnetaan yhä Derrynä, mutta virallisesti se on Londonderry. Ja mitä lähemmäksi Londonderryä, ja Irlantien rajaa, Pohjois-Irlannin Ulsterin provinssissa ajaa, sitä varmemmin London on viivattu spreimaalilla yli tienviitoista.
Yksi Londonderryn mielenkiintoisimmista nähtävyyksistä on Free Derry -museo, joka on osa maailmanlaajuista The Sites of Consciousness -järjestöä. Järjestö pyrkii tuomaan esiin konkreettisiin paikkoihin tai alueisiin liittyviä, ihmisoikeuksien parantamiseksi koettuja historiallisia tapahtumia. Järjestön tavoitteena on tulkita historiaa paikan avulla, löytää siltoja nykyisyyden ja menneen väliltä, luoda yhteyksiä eri osapuolten välille ja saada kansalaiset sitoutumaan voimakkaammin ihmisoikeuskysymyksiin. Järjestöä olivat perustamassa esimerkiksi Kapkaupungin District Six Museum ja Yhdysvaltojen Lower East Side Tenement Museum.
Free Derry -museo sijaitsee Bloody Sundayna, tai Bogsiden verilöylynä, tunnetun tapahtuman paikalla, matalassa rakennuksessa sivukujalla pienen kioskin takana. Museon seinillä on informaatiotauluja kertomassa tapahtumaan johtaneesta ihmisoikeustilanteesta Pohjois-Irlannissa sekä mustavalkoisia valokuvia ihmisistä juoksemassa pakoon heitä kohti ampuvia brittiarmeijan sotilaita ankeanharmaat rakennukset taustallaan.
Museon näyttely alkaa kertomalla Londonderryn historiasta, ja erityisesti sen yhden kaupunginosan, Bogsiden, asukkaiden elinoloista. Bogside on nimensä mukaisesti entistä suomaata, joka sijaitsi Londonderryn kaupunkimaisemaa hallitsevan Foylejoen alla. Ensimmäiset Bogg Siden asukkaat on kirjattu ylös vuodelta 1622, jolloin alueella ilmoitettiin asuvan 61 “britannialaista perhettä” – tosin on muistettava, että irlantilaisia natiiveja ei virallisissa laskennoissa otettu tuolloin huomioon. Vuosisadan loppuun mennessä kaupunginmuurien ulkopuolelle jäänyt alue oli katolilaistunut, ja sadassa vuodessa alue myös politisoitui: esimerkiksi 1830-luvulla siellä marssittiin katolilaisten oikeuksien laajentamista ajavan Daniel O’Connellin puolesta.
Varsinainen taustasyy Bloody Sundayn tapahtumiin kiteytyy termiin gerrymandering. Gerrymanderismi tarkoittaa vaalialueen rajojen muuntelua tietyn poliittisen ryhmittymän hyväksi. Termiä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1812 Massachusettsin kuvernöörin Eldridge Gerryn muunneltua vaalialueensa rajoja salamanterin muotoon taatakseen voittonsa lähestyvissä vaaleissa. Londonderryssa kyse oli protestanttien unionistipuolueen kannatuslukujen nostattamisesta katolilaisten tasavaltalaisten sijaan.
1960-luvulla alkoi kuitenkin käydä selväksi, ettei gerrymanderismikaan tarjoaisi kestävää ratkaisua unionistien äänienemmistön takaamiseksi, sillä tasavaltalaisten alueiden asukkaat lisääntyivät huomattavasti nopeammin kuin muiden alueiden äänestäjät: vuoden 1961 väestönlaskenta osoitti, että 80% Londonderryn synnyttäneistä äideistä oli katolilaisia.
Samalla havahduttiin alueen asukkaiden ahtaisiin elinoloihin. 1960-luvun lopulla 1400 perhettä odotti asuntoa, ja 1000 asunnossa eli useampi kuin yksi perhe. Protestanttinen unionistipuolue onnistui turvaamaan äänienemmistönsä pitämällä huolen siitä, että asuntopula vaivasi juuri katolilaisten asuinalueita, sillä vain talonomistajalla ja hänen vaimollaan oli äänioikeus. Vinouma suosi vauraampaa protestanttista väestöä, joka halusi pitää kiinni etuoikeuksistaan yrittämällä viivästyttää rakennuslupia Bogsiden alueelle sekä suosimalla omien alueidensa kehittämistä. Bogside radikalisoitui nopeasti. Ja kun uusia asuintaloja alettiin lopulta rakentaa 1960- ja 70-lukujen taitteessa, Bogside muuttui myös maisemallisesti.
Tilanne kärjistyi 1960-luvun lopulla, kun 5. lokakuuta 1968 Pohjois-Irlannin ihmisoikeusjärjestö, Northern Ireland Civil Rights Association (NICRA), järjesti mielenosoituksen asumistilanteen parantamiseksi. Muu maailma katseli televisioistaan, kun Royal Ulster Constabulary (RUC) hyökkäsi mielenosoittajia vastaan. Free Derry -museo ilmoittaa 90–100 mielenosoittajan loukkaantuneen. Illalla taistelut jatkuivat Bogsidessa asuvien nuorten nationalistien ja RUC:n välillä. Levottomuudet levisivät, ja uusi aikakausi, joka tunnetaan nimellä “the Troubles”, oli alkanut.
NICRA yritti pysyä erossa Irlannin jakoon liittyvistä kysymyksistä ja keskittyi sen sijaan seitsemään ihmisoikeusloukkaukseen, joista tärkeimmäksi kohosi yhden äänen vaatiminen yhtä äänestäjää kohti. Liike pysyi vankasti katolilaisena. Marssien yhteydessä esiintyi usein kahakoita ja väkivaltaisuuksia, ja samalla molempien osapuolien, unionistien ja nationalistien, taholla paramilitantit ryhmittymät saivat lisää kannattajia ja aktivisteja.
Iso-Britannia puuttui Pohjois-Irlannin tilanteeseen yrittämällä ratkaista muun muassa asunto-ongelmaa. Britannian kruunulle uskolliset lojalistit aloittivat hyökkäyksensä katolisten asuinalueille, mikä puolestaan sai sotilaallisen Provisional IRA:n erkanemaan IRA:sta, joka oli ollut Londonderryn alueella lähes toimeton vuodesta 1962. Provisional IRA oli ihmisoikeuksien puolustamisen ohella valmis taistelemaan aseellisesti katolisten turvallisuuden puolesta – unohtamatta kaiken kattavaa agendaansa Irlantien yhdistämisestä.
Unionistien ja nationalistien väliin jäi kolmas sotilaallinen ryhmittymä, Britannian armeija. Aluksi katolilaiset toivottivat Britannian armeijan tervetulleeksi ja tarjosivat teetä kaduilla asemiinsa jämähtäneille sotilaille: heidät koettiin parempana vaihtoehtona puolueellisena pidetylle Pohjois-Irlannin poliisille tai armeijalle. Pian tilanne kuitenkin tulehtui, ja brittiarmeija alkoi menettää suosiotaan.
Vuonna 1969 Bogsideen ilmestyi muraali “You Are Now Entering Free Derry”, kun alueen asukkaat julistivat Bogsiden autonomiseksi muusta Pohjois-Irlannista ja Iso-Britanniasta. Vuoteen 1972 mennessä välit katolilaisten ja valtion viranomaisten välillä olivat niin kireät, että kun NICRA halusi marssia gerrymanderismia ja Iso-Britannian suorittamia terrorismin vastaisia pidätyksiä vastaan, marssin kulkureitti tukittiin.
Mielenosoittajajoukosta irtaantui joukko nuoria haastamaan barrikadien taakse asemoituneet sotilaat. Britannia oli lähettänyt pahamaineisen laskuvarjorykmenttinsä paikalle pidättämään mielenosoittajia, ja tilanne riistäytyi käsistä: yhteensä 14 aseetonta mielenosoittajaa kuoli, joista kuusi 17-vuotiasta, osa selkäänammuttuna. Pohjois-Irlannin ihmisoikeusjärjestö oli murskattu, mikä jätti tyhjän tilan IRA:n täytettäväksi. 30. tammikuuta 1972 jäi historiaan Bloody Sundayna, verisenä sunnuntaina.
Tilannetta pahensi entisestään kahden osapuolen täysin vastakkaiset näkemykset tapahtumista. Siinä missä paikalla olleet mielenosoittajat puhuivat murhasta, oli brittisotilaiden mukaan kyseessä itsepuolustukseksi ammutut, kohtuulliset laukaukset. Britannian hallituksen lordi Widgeryllä teettämää virallista tutkimusta pidettiin totuuden vääristelynä, sillä koettiin, että henkilövahinkojen lisäksi oli tapahtunut oikeusmurha.
Yhteisö oli kaaoksessa. Kuolleiden joukossa oli lapsia ja perheellisiä. Sotilaiden etsinnöistä huolimatta kuolleiden hallusta tai lähettyviltä ei löytynyt aseita. Silti muutamaa kuukautta myöhemin julkaistu raportti ilmoitti sotilaiden ampuneen aseellisen uhan vuoksi, mikä poisti vastuun tapahtuneesta armeijalta.
Lähes 30 vuotta tapahtumien jälkeen, osana 1990-luvulla alkanutta rauhanprosessia, Britannian hallitus julkaisi lordi Savillella teettämänsä uuden raportin tapahtumista. Sen johdosta Iso-Britannian pääministeri David Cameron pyysi televisiokameroiden edessä anteeksi maansa armeijan tekoa.
Lordi Savillen 195 miljoonaa puntaa maksanut, yli 5000 sivua pitkä ja 12 vuotta valmisteltu raportti kumoaa lähes tyystin aiemman, 39-sivuisen Widgeryn raportin. Mutta vaikka raporttiin kulutettu aika ja raha on aiheuttanut närkästystä median, poliittikojen ja kansalaisten taholla, pitkään hyvitystä odottaneet mielenosoitukseen osallistuneiden sukulaiset ottivat sen vastaan tervetulleena maineenpuhdistuksena. Vastauksetta jääneitä kysymyksiä on silti paljon ja jälkipyykkiä puidaan yhä.
The Troubles, joka terminä on tyypillisen irlantilainen vähättelevä ilmaus, on monimutkainen osa Irlannin saaren historiaa: tutkijoiden mukaan samanlaiset “ongelmat” Yhdysvaltoihin sijoitettuna ja väkilukuun suhteutettuna olisivat vaatineet puoli miljoonaa kuolonuhria. Pohjois-Irlannin ollessa kyseessä puhutaan sodan sijaan siis “ongelmista” tai konfliktista, mikä peittää ja hämärtää taisteluiden fyysisten ja henkisten kärsimysten traumaattisuuden. Väkivaltaisuus on usein Pohjois-Irlannissa oleellisesti kytköksissä konkreettiseen, melko selvärajaiseen maantietelliseen paikkaan, ja väkivallan katsotaan jopa periytyvän tietyillä alueilla.
The Troubles on ollut erityisesti Ulsterin provinssin asukkaille kansallinen trauma, josta parantuminen kestää todennäköisesti useita sukupolvia. Yksi toimiva ratkaisu yhteisöjen välisen luottamuksen parantamiseen olisivat sekakoulut protestanteille ja katolisille lapsille. Ensimmäinen sekakoulu avattiin Belfastissa vuonna 1981 – kuitenkin yli 92% pohjoisirlantilaisista lapsista käy yhä oman uskontokuntansa koulua.
Tilanne Pohjois-Irlannissa on tulehtunut ja eskaloituu nopeasti väkivallaksi. Uskonnolliset, patrioottiset ja jopa viihdekulttuuriin liittyvät symbolit ovat kietoutuneet tiiviisti kansalliseen identiteettiin. Rajat “meidän” ja “toisten” välillä ovat yhä usein henkisten lisäksi myös konkreettisia. Sen sijaan, että katolilaisten ja protestanttien asuinalueita erottavat kymmenien kilometrien pituiset suojamuurit olisi Belfastissa purettu, on paikoin pidetty parempana jopa korottaa niitä – golfpallot ja tiiliskivet lentävät yhä yllättävän korkeassa kaaressa.
