Etelä-Afrikan Garden Routen rantakaistaleille lennetään maapallon toiselta puolelta saakka. Pehmeällä rantahiekalla makaa lomailijoiden lisäksi myös ruostuvia jättiläisruuveja.
Kaikki jutun kuvat: © Paula Hotti
Glentana on eteläafrikkalaisten kesäloma-aikaan joulukuussa vilkas pieni kylä, josta löytyy kauppa, rantaravintola ja vierasmaja. Minä majoitun ystäväni perheen luo Barrystreetille: katu on kokonaan Barryjen omistuksessa, täyttyy kerran vuodessa joulun aikaan suvun vanhasta ja nuoresta polvesta sekä vilisee toisiaan muistuttavia, hymyileviä ja ruskettuneita, vilkuttelevia Barryja.
Rannalla eletään ilman kelloja, auringon sanelemassa tahdissa. Illalla syödään pimeän tultua: braai-tulia aletaan viritellä ennen hämärää, hiilet ovat valmiit pimeän laskeuduttua ja vuoteeseen kellahdetaan ennen puolta yötä.
Aamulla aurinko herättää valkoisten verhojen lävitse viimeistään kuudelta, mutta vuoteessa on mukava maata valveilla ja antaa parinkymmenen metrin päässä vaahtoavien Atlantin aaltojen hoitaa herättäminen loppuun.
Kahdeksalta olemme valmiit aamupatikointiin. Lähdemme kävelemään rantaviivaa seuraten itään. Vielä ei ole kuuma, mutta tunnen poskieni alkavan punottaa ja selkäni kostuvan pikkuhiljaa. Välillä joudumme kipuamaan kallioiden yli varoen äkkijyrkkää parin metrin pudotusta – vaihtoehtoisesti matalampien kallioiden välissä on vaarana joutua yhtäkkisesti aaltojen hyökkäyksen kohteeksi.
Riisun litimärät lenkkikenkäni ja juuri kun olen asettanut ne maahan, suuri aalto pyyhkäisee matalien rantakivien yli ja kastelee meidät polvia myöten. Katson jalkojeni juureen ja huomaan aaltojen syöneen kenkäni.
Eläimet osaavat varoa merta ja liikkuvat korkeammilla kallioilla.
Puolen tunnin kävelyn jälkeen saavumme järkälemäisen, ruostuneen ja romuttuneen laiturin luo. Tuntuu, että aaltojen kohina hiljenee sen ympärillä.
Laituri rantautui tälle autiolle pikku poukamalle noin sata vuotta sitten päästyään irti sitä hinanneesta lautasta matkalla Englannista Durbaniin. Paremman ratkaisun puutteessa karkulainen jätettiin ruostumaan niille sijoilleen.
Ruosteisen, meren ja tuulen kuluttaman laiturin takana näkyy myös aaltojen jo puoliksi hautaama, kirkkaanvihreän sammaleen peittämä jättiläismäinen ruuvi.
Katselen ympärilleni ja mieleeni muistuu skotlantilaisen Ian Banksin The Bridge -teoksen sanat:
“At my back lay the desert, ahead the sea. One golden, one blue, they met like rival modes of time…Between the two, half submerged by each, the ruined city.”
Tunnelma tällä luonnonkauniilla poukamalla on hieman aavemainen, kuin aika olisi pysähtynyt rauhallisesti lähestyvän maailmanlopun edellä. Vasemmalla puolellani kohoavat vihreät rinteet, joiden takaa aurinko nousee pian zeniittiin Karoon aroalueen ylle. Oikealla meren lakkaamaton kohina.
Mutta Banksin teoksesta poiketen, täällä maailma ei ilmene koomassa makaavan potilaan houreena, vaan kummallisen kauniina ja salattuna paikkana, jossa irti lähtenyt valtava rautakasa jätetään niille sijoilleen ruostumaan. Maisema näyttää hyväksyvän sen osaksi itseään.
Mietin, milloin aika saa työnsä päätökseen ja ruuvi hioutuu näkymättömiin.
Tämä kuvakertomus syntyi pientä Karibianmeren saarta käsittelevän Ruostetta rantaparatiisissa -tarinan innoittamana. Tuloksena on minisarja, jossa esitellään ihmisen hylkäämiä rakennelmia. Ehkä se saa jonain päivänä vielä jatkoa.
