Pyhiinvaellusmatkoista kehkeytyi 1700-luvun alun Irlannissa niin humalanhuuruisia, että kuningatarkin joutui puuttumaan bakkanaaliseen menoon. Kuuluisin reitti sijaitsee tänäkin päivänä Glencolmcillessä, Atlantin äärellä.
Kuvat: © Paula Hotti
Pidän iirin kielen sanasta turas, sillä siinä matkanteon fyysinen ja henkinen merkitys yhdistyvät samaan sanaan: turas voi tarkoittaa matkan, vierailun tai tutkimusmatkan lisäksi myös pyhiinvaellusta. Yleisimmin turas käsitetään kävellen, joskus paljain jaloin, tehdyksi matkaksi, jonka varrella pysähdytään suorittamaan rituaaleja pyhinä pidetyillä paikoilla. Turas on siis konkreettisesta paikasta toiseen siirtymisen lisäksi taival henkiseen valaistumiseen tai pyhyyden löytämiseen muistomerkin, tai laajemman maiseman, avulla.
Irlannin kuuluisin turas sijaitsee Glencolmcillessä Donegalin kreivikunnassa aivan Atlantin äärellä – seuraavan seurakunnan länteen matkustaessa sanotaan sijaitsevan Bostonissa. Glencolmcille sijaitsee Slieve League -niemellä, joka on kuuluisaa Gaeltacht– eli iirinkielistä aluetta Irlannin länsirannalla. Turas-perinne sai alkunsa, kun kristittyjä munkkeja rantautui turvapaikan toivossa Glencolmcilleen viikinkien ryöstellessä Iso-Britannian rannikkoalueita ja saaria. Nykyään viisi kilometriä pitkä Glencolmcillen pyhiinvaellusreitti on Irlannin pisin yhä käytössä oleva turas.
Kaikki Glencolmcillen turasin 15 pysäkkiä (stáisiúin) koostuvat muinaisista kivistä; osa on selvästi koristeltuja tai muotoiltuja, osa vaikuttaa niille sijoilleen viskatuilta kivilaatoilta tai -ryökkiöiltä. Osa on merkitty irlantilaista maaseudun bussipysäkin tolppaa muistuttavin pylväin ja ne näkee helposti tieltä. Toisille taas joutuu patikoimaan yksityismaiden halki, mihin tarvitaan yleensä maanomistajan lupa.
Kaikki pysäkit Glencolmcillessä liittyvät laaksolle nimensä antaneeseen sekä Irlannin että Skotlannin varhaiseen kristillisyyteen vaikuttaneeseen, 500-luvulla eläneeseen Pyhään Columbaan.
Pakanuudesta bakkanaaleihin
Columba eli aikana, jolloin Irlanti oli jo siirtynyt menninkäisten ja druidien ajoista kristinuskoon. Pyhästä Columbasta kirjoitettiin ensimmäinen elämäkerta jo vuoden 700 paikkeilla, mutta tässä teoksessa Glencolmcilleä ei vielä mainita. Joudutaan odottamaan yli 800 vuotta ja teosta Betha Colaim Cille (Columban elämä), jota varten klaanipäällikkö Mánus O Dónaillin palkkasi kirjoittajajoukon keräämään vanhoja irlantilaisia kansantaruja pyhimyksestä: teos on ensimmäinen, joka mainitsee Glencolmcillen alueen Pyhän Columban elämään liittyen.
Ja koska usea luostari, missä Pyhä Columba oli opiskellut tai vieraillut, halusi viitoittaa tulevien turisti- ja rahavirtojen tietä itseään kohti, korostettiin kerätyissä tarinoissa juuri kyseisen paikan tärkeyttä pyhimyksen elämässä. Kiinnostava lingvistinen lisä onkin, että verbistä turas on johdettu myös substantiivi turasóir, turisti.
Osaan Glencolmcillen turasin pysäkeistä on kietoutunut vaikutteita varhaisemmista pakanallisista käytännöistä, vaikkakin vain 1. pysäkin tiedetään olevan esihistorialliselta ajalta. Tämä pysäkki merkitsee paikkaa, jolla Pyhän Columban kerrotaan aloittaneen turas.
Vajaa tuhat vuotta myöhemmin Iso-Britannian kruunun alaisuudessa suoritettu uskonnollinen reformaatio jätti syrjäisen Irlannin länsirannikon lähes valvomattomaksi “puhtaan” uskonnollisuuden suhteen. Niinpä esimerkiksi viidennen pysäkin kivi, joka saattaa olla vain tavanomainen munkin hautakivi, merkitään turas-oppaissa Pyhän Columban vuoteena: pyhiinvaeltajat asettautuvat kivelle makuulleen, pyörähtävät ja repivät maata vuoteen alta saadakseen pyhimyksen siunauksen. Nykyaikainen turasin tekijä voi ostaa läheisestä isä McDyerin Folk Villagesta oppaan, jossa neuvotaan, mitä rituaaleja milläkin pysäkillä tulee suorittaa. Yleensä tämä sisältää erilaisia rukoussarjoja, kuten 1 uskontunnustus, 7 Isä meidän -rukousta, 7 Ave Mariaa ja 7 Kunniaa sekä kiitos Pyhälle Columballe viidennellätoista pysäkillä.
Mutta koska kyseessä on Irlanti, tapa muuttaa mikä tahansa tapahtuma mahdollisuudeksi nauttia muutama tilkka elämän vettä tai muuta sielua virvoittavaa juomaa pääsi valloilleen myös turaseilla. Pyhiinvaellusmatkat saivat bakkanaalien piirteitä ja 1700-luvun alussa jopa kuningatar Anne joutui puuttumaan tilanteeseen. Huoli rellestävästä kansasta jatkui 1800-luvulle saakka, jolloin eräs huolestunut kirkonmies raportoi:
“Tavasta on tullut sellainen juopuneisuuden, riitelyn ja muiden iljettävien paheiden näyttämö, että uskonto joutuu huonoon maineeseen… kohtuuttomuutta alkoholin käytössä sekä moraalittomuutta kannustetaan; maaseudun rauha häiriintyy ja siemenet jatkuviin vihamielisyyksiin sekä riitoihin kylvetään.”
Nykyisin osa Irlannin pyhiinvaelluskohteista jopa rauhoitetaan sesongin ajaksi. Esimerkiksi Lough Dergin Pyhän Patrickin kiirastulena tunnettu paikka on ollut pyhiinvaellusten kohteena yli tuhat vuotta ja siellä on käynyt lähes kaksi miljoonaa turasóiria. Nykyisin kolmipäiväisen huippusesongin aikana 13.–15. elokuuta toivotaan, että tavanomaiset, kengät jalassa astelevat turistit eivät vierailisi saarella kyseisenä ajankohtana – samalla juomingit ovat 2000-luvulla siirtyneet pyhiinvaeltajien pitopöydistä poliitikkojen kokoussaleihin.
…ja sielu taivaaseen vilahtaa
Edellä mainitut näkemykset “lähteiden kansana” tunnettujen irlanlantilaisten humalanhuuruisista turas-matkoista saivat aikaan sen, että 1900-lukua lähestyttäessä käytäntö oli lähes tukahdutettu, kunnes vuosisadan vaihteessa kelttiläisyys ja kansanperinne kokivat renessanssin Irlannin kulttuurisessa ja poliittisessa elämässä. Celtic revivalina tunnettu romanttinen nationalismi rohkaisi turasien maahan ja maisemaan keskeisesti sidoksissa olevaa pyhiinvaellusta, ja roomalaiskatolilaisuus muodostui keskeiseksi osaksi uutta irlantilaista keltti-identiteettiä.
Nykyään moni etsii Irlannista hengellisiä lähteitä – olivat ne sitten kirjallisia, uskonnollisia tai maltaisia – eikä irlantilainen, sateinen maaseutumaisema käännytä vierailijaa veräjiltään tyhjin käsin.
Oma suosikkini Glencolmcillen turas-pysäkeistä oli numero 9; vajaa kaksi metriä korkea, kelttiläisin kuvioin koristeltu kivi, jonka yläosassa on lantin kokoinen reikä. Kiveen yhdistetään uskonnollisia rituaaleja (selän kääntäminen kivelle ja tämän jälkeen itsen, lihan ja maailman kieltäminen sekä Ave mariat ja muut tarvittavat, oppaasta löytyvät protestanttisen rippileirin käyneelle vieraaksi jääneet litaniat) sekä myös pakanallisia elementtejä. Kerrotaan, että pariskunnat solmivat liittonsa työntämällä sormensa kiven reiän läpi ja tarttumalla sitten puolison tarjoamaan sormeen kiven toisella puolella yleisön todistaessa liittoa sivummalla. Kiveä käytettiin myös rukoiltaessa hedelmällisyyttä.
Päädyin kuitenkin noudattamaan neljättä kiveen ja sen kärjessä olevaan reikään liittyvää rituaalia: jos katselija on onnekas, voi tämä kertoman mukaan nähdä palan taivasta katsomalla reiästä hieman yläviistoon kohti itää.
Kurkistan reiän läpi taivaalle: jalaspilviä.
