Olin syksyllä 2011 vaeltamassa Nepalissa Himalajan vuoristossa. Annapurna Circuit -reitti kipuaa 5416 metriin asti, joten matkaa on tehtävä hissuksiin, jotta keho ehtii sopeutua korkeuteen. Yli 3000 metrissä hengitys alkoikin jo tuntua työläältä ja askelet lyhenivät.
Vaikka päivämatkat eivät olleet erityisen rasittavia, pidimme parin päivän levähdys- ja sopeutumistauon Manangin kylässä 3500 metrin korkeudessa. Kylä on reitin viimeinen ympärivuotisesti asuttu yhteisö Annapurnalla. Manang on jakautunut kahteen osaan – vanhaan Ylä-Manangin kylään ja uuteen, vaellusturismin tarpeisiin syntyneeseen Ala-Manangiin. Uusi osa muodostuu lähinnä majataloista, parista kahvilasta, leipomoista ja kaupoista, jopa kulttuurimuseosta ja terveysasemasta – sekä kahdesta elokuvateatterista!
Vaelluskauden ollessa huipussaan kylä kuhisee turisteja, ja aikaa tapetaan korttia pelaamalla, ympäristössä kävelemällä sekä huonon sään sattuessa (kuten meidän kohdallamme kävi) myös elokuvia katselemalla. Tiibetin kyljessä kun ollaan, leffalistalta löytyi mm. Seitsemän vuotta Tiibetissä, Kundun, Himalaya – Caravan sekä muita vuori- ja kiipeilyaiheisia elokuvia.
Meidän vapaailtanamme elokuvateatterin pitäjä oli aikonut laittaa pyörimään Seitsemän vuotta Tiibetissä, mutta me halusimme katsoa viereisellä Dolpon alueella kuvatun nepalilaisen Himalaya – Caravan -elokuvan. Eipä hätää: matkanjohtajamme kävi neuvottelemassa elokuvateatterin pitäjän kanssa, ja kun selvisi, että yleisöä olisi tulossa peräti 8 henkeä, aikataulun muutos ja elokuvan vaihto onnistuivat tuossa tuokiossa.
Iltahämärässä, sateen ropistessa peltikattoihin istuimme pienessä huoneessa kivitalon uumenissa. Elokuvateatterin istuimina oli pitkät, pehmeillä jakintaljoilla päällystetyt puupenkit, ja keskellä kylmän koleaa huonetta oli kamiina, josta hohkasi ihana lämpö ja tulenliekkien kajastus.
Teatterin valkokankaaksi oli viritetty kangas, johon heijastettiin dvd-tykillä välillä hiukan takkuileva kuva. Elokuva kertoi suolalastia kantavan jakkikaravaanin matkasta vaarallisen solan yli ja kahden eri sukupolven yhteentörmäyksestä. Valkokankaalla komeili henkeäsalpaavia Himalajan maisemia, mikä tuntui absurdilta, koska isuimme parhaillaan samaisten 7000–8000 metriä korkeiden vuorten katveessa.
Jossain vaiheessa huoneen takapenkeille hiippaili paikallisia, jotka tyrskähtelivät huvittuneina aivan eri kohdissa kuin me (elokuva oli sentään tekstitetty englanniksi). Dramaattinen jakkihärän suistuminen jyrkältä polulta syvään järveen sai kuitenkin kaikki haukkomaan henkeään yhteen ääneen kansallisuudesta riippumatta.
Elokuvan puolivälissä huoneeseen asteli mies, joka jakoi kaikille pussillisen popcorneja ja kupillisen makealta tuoksuvaa, kuumaa teetä. Lämmin juoma olikin tervetullut, sillä viileässä huoneessa toppatakit päällä istuttuamme olimme jo hiukan viluissamme – kamiinasta huolimatta. Tarjoilu sisältyi tietenkin kahden euron pääsymaksuun.
Kun elokuva päättyi ja astelimme kivettyä polkua takaisin majataloomme, pimeän verhoamat vuoret ympärillämme tuntuivat aavemaisen eläviltä. Yleensä elokuvista poistuessa todellinen maailma pölähtää vastaan oven avauksella, mutta nyt elokuva vain tuntui jatkuvan, joskin hiukan eri aikakaudella.
Kaikki jutun kuvat: © Reetta Näätänen.
