Inkojen kosmoksen syntysijoilla, Titicaca-järven ympäröimällä bolivialaissaarella, voi tutustua kokateehen ja kansantansseihin hengästyttävässä korkeudessa.
Olen kyläkoulun urheilukentän laidalla juhlissa. Joululoma on alkamassa. Miehet istuvat penkeillä tummissa puvuissa olutkorien ympäröiminä. Naisten paikka on nurmikolla, ja olutmukit ovat piilossa leveiden hameiden alla. Mantereelta on tullut juhlia varten orkesteri. Torvet ja rummut on kannettu kivikkoista polkua ylös kylään, ja nyt vakavat miehet soittavat yksitotista, marssipoljentoista musiikkia.
Äkkiä alkaa tanssi: yhdeksän naista ja yhdeksän miestä vaihtelevat askeleita riveissä, vastakkain, koskematta toisiinsa. Miehillä heiluvat serpentiinileit kaulassa ja suupielissä palavat savukkeet, naisilla hulmahtelevat kiiltävät pyhähameet ja hienot hartiahuivit, päässä keikkuvat knallihatut. Lapset leikkivät kentän laidalla tikkarit suussa. Muutama kyläläinen seuraa meininkiä aidan takana.
Yumanin kotoisa kylä on Titicaca-järven Isla del Solilla, Auringon saarella, lumihuippuisten Andien sylissä. Kiipeän kukkulalle aaseja väistellen. Hiukan hengästyttää, ollaan sentään 4000 metrin korkeudessa. Maisema on 360 astetta häikäisevää sinisyyttä, jota on vaikea uskoa järveksi, niin merellinen horisontti on.
Saaren jyrkkien rinteiden pengerretyt peltopalstat ovat kuin vihreän tilkkutäkin ruutuja. Silmiä kirvelee kirkas aurinko ja posket ahavoittaa viileä puhuri. Saarella on hiljaista: vain jokunen laaman mylvintä, säikyn sian röhkintä, mehiläisen surina ja pikkulinnun sirkutus. Ei autoja eikä muita mölytoosia, ei valosaastetta. Eikä muuten itikoitakaan.
Jouluaattona matkatoverini sukeltaa uimaan Titicacaan. Vesi on kuulemma kirpakkaa, kuin juhannuksena tunturijärvessä.
Saarelaiset ovat viattoman oloisia ja ujoja. He puhuvat aymaran kieltä, useimmat lisäksi ainakin auttavaa espanjaa. Naiset pukeutuvat perinteisesti paksuihin hameisiin ja kampaavat öljynmustat hiuksensa kahdelle pitkälle letille selkään. Majatalomme emäntä on synnyttänyt lapsensa kotona saarella. Moottorilautat ovat korvanneet kaislaveneet, mutta muuten elämä ei ole valtavasti muuttunut 2000 vuodessa. Pyykit pestään purossa, kokaa viljellään penkereillä.
Koka on pyhä kasvi, aymara-kansan oman kulttuurin symboli. Ihmiset pureskelevat kokan lehtiä suussa virkistykseksi, niitä uhrataan Äiti Maalle paremman sadon toivossa ja niistä ennustetaan tulevaisuutta. Kokateetä juotetaan myös lapsille, sillä se on kuulemma hyväksi vatsalle. Nautin teetä aamiaiseksi, maku on metsäinen.
Täällä on inkojen taruston mukaan syntynyt itse Aurinko. Titicaca-järvestä nousivat myös Kuu ja tähdet sekä inkojen alkuihmiset – kokonainen kosmos ja sivilisaatio. Titicacan vesi syntyi legendan mukaan jumala Viracochan kyynelistä hänen itkiessään luomiensa ihmisten kärsimyksiä. Se on aymaroiden alkumyytti, mutta inkat omivat valloittamansa kansan tarinan itselleen.
Inkat rakensivat Auringon saarelle temppelin Viracochalle, ja siitä tuli Inka-aateliston ja hallitsijan vuotuisen pyhiinvaelluksen kohde. En yhtään ihmettele, sillä saaren tunnelmassa on jotain huikean majesteetillista.
