Kiven sisässä Kappadokiassa

Mikä mahtaa olla maailman ihmeellisin asuinpaikka? Turkilla on esittää muutama varteenotettava vaihtoehto: haltijapiippu ja maanalainen kaupunki.

Artikkelin kaikki kuvat: © Matkasto/Päivi Kaarina Laajanen

Keskellä Turkkia sijaitseva Kappadokian alue syntyi miljoonia vuosia sitten tulivuorten purkautuessa ja muotoutui nykyiseen asuunsa voimakkaan eroosion avustamana. Laava- ja sedimenttikivestä syntyneet mielikuvitukselliset muodot – kapeat pylväät, kartionmuotoiset kukkulat ja jyrkkäreunaiset rotkot – tekevät maisemasta taianomaisen.

Myös ihminen on aikojen kuluessa muokannut pehmeää kiveä, joka soveltuu mainiosti luolien kovertamiseen. Alueelle onkin syntynyt aivan omanlaisensa arkkitehtuuri. Luolia löytyy niin vuorenseinämistä kuin haltijapiipuiksi kutsutuista kivipilareista, jotka jo nimensä perusteella kuulostavat varsin satumaisilta asuinpaikoilta.

Luola-asumisen perinteet näkyvät kaikkialla. Eri kokoiset ja muotoiset kivitornit kohoavat tavallisten talojen seasta ihmeellisinä möykkyinä ja ulokkeina, ja mikä jännittävintä, jotkut haltijapiipputaloista ovat edelleen asuinkäytössä. Luolastoja on muutettu myös luksushotelleiksi, joissa matkailijakin saa tuntumaa kiven sisässä majailuun.

Jotkut vaatimattoman näköiset luolan suuaukot johtavat hämmästyttävän upeisiin kirkkosaleihin. Kappadokian alue tunnetaan merkittävänä varhaiskristittyjen piilopaikkana, jossa on säilynyt yli 400 kiveen louhittua kirkkoa upeine freskoineen.

Mieletön maanalainen maailma

Muinainen kauppareitti, Silkkitie, kulki aikoinaan Kappadokian alueen halki Kiinasta Eurooppaan. Stategisesti merkittävällä seudulla on tuhansien vuosien ajan liikkunut jos jonkinlaisia kansoja. Monet niistä tarvitsivat ajoittain suojaa paetessaan valloittajia ja vainoajia.

Vuorenseinämiin ja haltijapiippuihin louhitut luolat sulautuivat maisemaan melko saumattomasti, mutta tositilanteessa tarvittiin vieläkin huomaamattomampia piilopaikkoja. Ratkaisu oli mennä kirjaimellisesti maan alle – kaivaa pehmeään kiveen jopa kahdeksankerroksisia kaupunkeja.

Kukaan ei tiedä tarkalleen, paljonko Kappadokiassa on maanalaisia kaupunkeja tai ketkä ne alunperin rakensivat. Vanhimpien kaupunkien arvellaan olevan vähintään 3500 vuoden ikäisiä, ja ainakin heettiläiset ovat majailleet niissä. Seudulle saapuneet varhaiskristityt laajensivat luolaverkostoja huomattavasti paetessaan roomalaisia ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina. Maanalaiset kaupungit tunnetaankin nimenomaan varhaiskristittyjen piilopaikkoina.

Maanalaisia kaupunkeja tuskin koskaan tarkoitettiin vakituiseen asumiseen. Ne olivat kuitenkin järjestäytyneitä yhteisöjä, joissa majoittui suuria määriä ihmisiä ja karjaa. Suurimmissa kaupungeissa Derinkuyussa ja Kaymaklissa asui tuhansia, joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000 ihmistä yhtäjaksoisesti monien kuukausien ajan.

On hämmästyttävää, mitä kaikkea kaupungit kätkivät sisäänsä. Ne olivat laajoja verkostoja, joissa perheiden asuinhuoneet yhdistyivät yhteisiin tiloihin. Oli olohuoneita, keittiöitä ja runsaasti varastoja, sillä ulos ei ollut asiaa aikoihin. Viinin valmistukselle ja säilytykselle oli pyhitetty omat tilansa. Uskonnollisia tarpeita palvelivat kirkot ja kappelit, joiden läheisyydessä oli myös väliaikaisia hautapaikkoja. Eläimet majailivat maanalaisissa talleissa.

Myös tekniikka oli hallussa. Maan alta löytyivät niin vesisäiliöt, käymälät, roskakuilut, savupiiput kuin ilmastointikanavatkin. Valoa antoivat öljylamput, joita varten oli seinissä syvennykset. Turvallisuudesta vastasivat taitavasti tasapainotetut, vain sisäpuolelta liikuteltavat myllynkiviovet, joilla käytävät saatiin nopeasti tukittua hyökkäyksen sattuessa.

Vierailun kohokohtana poispääsy

Kaymaklin kahdeksasta kerroksesta neljä on kaivettu esiin. Sisäänkäynnillä ei voi aavistaa, millainen tunnelma alhaalla odottaa. Kaupunki on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, mutta vielä upeampaa on päästä sieltä pois.

Kävijä kohtaa kapeita, matalia ja jyrkästi laskeutuvia käytäviä, joissa pienikokoisempikin joutuu kulkemaan selkä kumarassa ja hartiat supussa. Alemmas laskeuduttaessa alkaa tuntua aina vain käsittämättömämmältä, että kukaan olisi voinut oleskella niin pitkään kymmeniä metrejä maanpinnan alapuolella.

Ohitamme kirkon, asuinhuoneita, viinivarastoja ja kellareita, joissa on säilytetty suuria määriä saviruukkuja. Neljännessä kerroksessa näemme viimein luolakaupungin henkireiän, elintärkeän ilmastointikuilun, jolla on pituutta noin 80 metriä ja joka kulkee kaikkien kerrosten läpi. Sen läheisyteen järjestäisin makuupaikkani, jos joutuisin majoittumaan tänne.

Olemme vasta puolivälissä matkalla kaupungin pohjalle, mutta se tuntuu vähintäänkin riittävältä. Kaikista ei ole luola-asujiksi – loput kerrokset saavat minun puolestani pysyä suljettuina. Hatunnosto heille, jotka oleskelivat maan alla kuukausia. Vajaan tunnin visiitin jälkeen ulkoilma tuoksuu miellyttävän raikkaalta.